Syyskuussa kirjaostoksilla

Viime vuonna vietettiin Osta täysihintainen kirja -päivää syyskuussa, johon tosin osallistuin vasta lokakuussa. Tänä vuonna ajatus oli, että ostettaisiin kirja, minkähintainen tahansa, mistä paikasta tahansa. Myönnettäköön, että olen edelleen Book Depositoryn edullisten hintojen houkuttelema, ja ostinkin sieltä vinon pinon kirjoja. Kuva niistä tulee tässä:

Vasemmalta oikealle järjestyksessä kirjat ovat seuraavat:

Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer - Jonkinlainen nuorten dekkari, en ole vielä kerennyt perehtymään sen tarkemmin että osaisin juuri muuta sanoa, mutta tämä löytyi useammankin yhdysvaltalaisen nuortenkirjaekspertin vuoden 2013 top 20 kirjatapauksista, joten päätin ottaa tämän lukuun.

Robin Hobb: Farseer Trilogy - Useampikin on suositellut Robin Hobbia minulle. Olen kohdannut niin epäuskoa kuin vähän halveksuntaakin sen vuoksi, etten ole lukenut ensimmäistäkään Hobbin kirjaa. Sori, mutta Drizzt oli muksuna paljon mielenkiintoisempi (puhumattakaan ohuemmasta). Nyt aion korjata tämän epäkohdan. Hobbin englanti on vain fantasiakirjoille melko tyypilliseen tapaan aika kuvailevaista, hidastempoista ja noh, hankalaakin. Otan Hobbin enemmän nautiskelun kannalta kuin niin, että kirja pitäisi saada luetuksi päivässä.

Anne McCaffrey: Dragonriders of Pern - Lohikäärmeen lento oli minulle nuorena jonkinlainen lohtukirja. Palasin siihen uudestaan ja uudestaan, enkä pettynyt, kun luin sen tässä hiljattain uudemman kerran. Sarjaahan on suomennettu vain kolme osaa (joidenkin mielestä väärässä järjestyksessä, mutta järjestys on kuitenkin kirjailijan itsensä suosittelema: ensin kaksi ensimmäistä osaa alkuperäistä trilogiaa, siihen väliin Harper Hall trilogia ja sitten viimeinen osa alkuperäistä), joten ajattelin kokeilla lukea englanniksi. Näissä kirjoissa on hyvin samankaltaista kieltä kuin Hobbin kirjoissa, joten hankalahkoa on, etenkin kun tietää sanat kyllä suomeksi.

Stephanie Perkins: Isla and the Happily Ever After - Perkinsin kirjat ovat tulleet vastaan useammassakin eri yhteydessä. Ajattelin kokeilla kerrankin jotain helppoa tyttöjenlällyä. Katsotaan mitä tästäkin tulee.

John Green: Paper Towns - John Green nousi Suomessakin suuren kansan tietoisuuteen Tähtiin kirjoitetun virheen myötä. Nyt Paper Townsistakin on tulossa elokuva ja arvatkaa kuka haluaa olla hipsteri? Pakkohan se on lukea ennen kuin se suomennetaan ja elokuva tulee ulos, ihan vaan että pääsee sanomaan!

Näiden kirjojen lisäksi ennakkotilasin vielä Marie Lun uuden, piakkoin ilmestyvän The Young Elites -teoksen. Aiemmin olen lukenut Lulta huikaisevan hienon Legend-sarjan. En odota tältä uudelta kirjalta yhtään vähempää, melkeinpä toivon, että Young Elites olisi, mikäli suinkin mahdollista, vielä parempi kuin Legend.

Tilasin myös ihan kiusallani kaksi ensimmäistä osaa Päätalon Iijoki-sarjaa. Huonemiehen poika ja Tammettu virta ovat siis matkalla luokseni, mutta saattaa mennä kesälomalle ennen kuin ehdin tarttua niihin. Täällä Pohjantähden allakin odottelee tuolla vielä vuoroaan (ensimmäinen kirja oli mielettömän hyvä, mutta jotenkin se jäi). Voisiko joku muuten tehdä niistä uuden painoksen? Minua ei nappaa yhtään nuo tuollaiset järkäleet joissa on kolme kirjaa samassa.

Läpi yön - Terhi Rannela

Kansi: Tiina Palokoski

Otava
2014
ISBN 978-951-1-28236-5
284 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Olen aivan ehdottoman totaalisesti Terhi Rannela -fani, sen voin myöntää tässä heti alkuunsa täysin avoimesti. Jos tämän kirjan lukeminen siis tuntuu epävarmalta, kannattaa lukea jonkun muunkin mielipide kuin vain minun, koska ihailen Rannelaa niin suuresti. Olen myös hyvin vaikeista oloista kotoisin (en tosin niin vaikeista kuin jotkut muut, mutta ns. "normaaliin" nähden silti hyvin vaikeista) ja samaistun ehkä Mariaan enemmän kuin moni muu. Tästä postauksesta saattaa tulla hyvin henkilökohtainen, koska koin kirjankin hyvin henkilökohtaisena.

Kun sain kesällä käteeni Otavan syksyn listan, en meinannut pysyä nahoissani kun huomasin, että Rannelalta ilmestyy uusi nuortenkirja. Oli listalla toki muutakin hyvää, mutta tiesin heti, mikä kirja nousisi minun kirjasyksyni odotetuimmaksi teokseksi. Läpi yön kertoo Mariasta, joka heti kirjan alussa koettaa selvitä itsemurhayrityksensä jälkimainingeista. Hän päättää kirjoittaa itsensä selville vesille ja kirjoittaminen yhtenä vahvimmista kantavista voimistaan hän käy taistoon elämän puolesta. Maria kasvaa vaikean isän varjossa, kuten kirjassakin sanotaan, ja se oli vain yksi minua ja Mariaa yhteen sitovista tekijöistä. Saatoin hyvin kuvitella nuoren Marian seisomaan riitelevien vanhempiensa väliin ja välttelemään alkoholisoitunutta isäänsä. Marian todellisuus koskettaa varmasti monia nyky-Suomessakin asuvia nuoria. Kirja tosin alkaa vuodesta 1996, joten en tiedä kuinka helppoa nykynuoren on palata sellaiseen aikaan jossa aika moni ei ollut vielä syntynytkään. Itse tunnistin joitakin juttuja (olin vuonna -96 kahdeksanvuotias) ja kuuntelinkin itku silmässä Don Huonoja ja Apulantaa tätä lukiessani.

Marian elämässä keskeisiä asioita ovat koulu ja siellä menestyminen, muutamat hyvät ystävät, rakastuminen ja rakkaudessa selviytyminen, bilettäminen ja ennen kaikkea pimeydestä valoon pääsy. Maria asuu pienessä tuppukylässä, jossa kaikki tietävät toistensa asiat ennen kuin niistä on edes itse ehtinyt kenellekään kertoa, eikä Sellukylässä ainakaan hyväksytä erilaisuutta. Pikkuisessa yhteisössä asuminen ahdistaa Mariaa, sillä tuntuu, ettei mitään yksityisyyttä ole. Maria päättää vakaasti tulla ihan oikeaksi, julkaistuksi kirjailijaksi, ja siihen hän keskittää kaikki voimavaransa. Romaani on päiväkirjamuotoinen ja kuvaa hyvin torjutuksi tulemisen tunteita kun yksi käsikirjoitus toisensa jälkeen hylätään, mutta Maria ei anna periksi. 

En tiedä kuinka realistista Marian sinnikkyys on jos ajattelee masennusta sairastavien ihmisten toimintakykyä yleensä, mutta muistan kyllä, kuinka musta mieli joskus voi olla, ja kuinka sitä ainoaa valopilkkua kohti tarpoo keinolla millä hyvänsä - ainakin niin kauan kuin voimat riittävät. Maria on ihailtava nuori nainen, joka hukuttautuu vaikeina aikoina koulutyöhön ja kirjoittamiseen. Niin ja rakkauteen, totta kai. Marian elämään osuu ihania ihmisiä, jotka kaikki myötävaikuttavat Marian onnistumiseen, kuten psykiatri (ihanan psykiatrin vuoksi minäkin istun vielä täällä ja kirjoitan tätä) ja äidinkielenopettaja, joka kannustaa Mariaa eteenpäin. 

Kirjan ulkoasu on myöskin varsin onnistunut. Pidin tummansinisen ja oranssin yhdistelmästä, sekä kannessa olevan tytön siluetista, josta tulee vähän mieleen Taivaan tuuliin -kirjan kannessa oleva tyttö. Iloinen yllätys olivat myös takakannen sisäpuolella olevat Rannelan oma nuoruuskuvat. (Me oltaisiin voitu olla ystäviä, ainakin me näytettiin nuorena ihan samalta. ~.n)

Tätä kirjaa voi suositella paitsi arjekseen helvetissä eläville nuorille tukimateriaaliksi, myös aikuisille, jotta he tajuaisivat, millaisia seurauksia heidän teoillaan ja tekemättä jättämisillään saattaa olla heidän lapsiinsa. Oman vanhemman kuoleman toivominen on yksi raskaimpia asioita, joita nuori saattaa joutua sydämellään kantamaan. Marian tarina on erinomainen muistutus siitä. Rannelalle iso kiitos tästä kirjasta. Kuinka paljon siitä perustuu omaan kokemukseen, en voi arvata, mutta hyvin se on joka tapauksessa kirjoitettu. Raadollisemminkin Mariaa olisi voinut käsitellä, mutta toisaalta on joskus ihan kiva lukea sellaisiakin teoksia, joissa päähenkilöä kohdellaan olosuhteisiin nähden hellin käsin.

Samantekevää - Janne Teller

Kansi: Unni Dahl

Intet
Bazar
Suom. Veijo Kiuru
2000
ISBN 978-952-279-036-1
136 s.
☆☆☆☆
Oma

Samantekevää vaikutti niin runolliselta ja tekotaiteelliselta, että jätin sen pitkiksi ajoiksi täysin huomiotta. En varmaan olisi vieläkään tarttunut siihen, ellei eräs kirjavinkkari olisi suositellut sitä minulle. Oikeastaan kirjan myi kahden kollegani kehonkieli, joka kertoi kirjasta enemmän kuin sanat olisivat voineetkaan; toinen oli innoissaan, toinen taas selvästi kauhistunut. Kaksi näin erilaista reaktiota tällaiseen pikkuruiseen kirjaan herättivät mielenkiintoni siinä määrin, että ostin tämän oikein omaksi. Nyt kirjan luettuani ymmärrän, mistä heidän reaktioissaan oikein oli kyse.

Samantekevää alkaa suhteellisen viattomasti. Pierre Anton, jonka isä asuu kommuunissa ja on juuttunut vuoteen -68 (ainakin aikuisten mukaan), nousee eräänä päivänä pulpetistaan, julistaa kaiken olevan samantekevää ja painuu luokasta ulos. 7A-luokkalaiset tapaavat Pierre Antonin luumupuusta, josta poika heittelee heitä raaoilla luumuilla ja elämänviisauksilla. Pian Pierre Anton alkaa saada luokkalaisiaan vakuutetuiksi siitä, ettei millään tosiaan ole mitään merkitystä, ja niinpä luokka päättää todistaa Pierre Antonille, että jollakin on todella merkitystä. Niinpä he rupeavat keräämään merkityksen kasaa vanhalle hylätylle sahalle vakaana aikomuksenaan saada Pierre Anton alas puusta ja lopettamaan hömpötyksensä.

Jos ihan totta puhutaan, niin suhtauduin Tellerin kirjaan ensialkuun melko huumorilla. En uskonut, että se voisi olla hyvä, koska tällaisilla muka-filosofisilla kirjoilla on taipumusta olla huonoja. En tiedä mikä minut lopulta vakuutti, mutta Samantekevää todella on hyvä kirja. Koska kertomus on sellainen kuin se on (en voi sanoa tästä kirjasta juuri mitään pilaamatta sen hyviä yllätyksiä), en osannut odottaa aivan sellaista loppua kuin mitä tässä teoksessa on. Oletin, että koska kyseessä on nuortenkirja, loppu olisi pehmustettu ja suloinen, kaikki olisivat onnellisia ja muutenkin kaikki järjestyisi parhain päin. No, yllätyin positiivisesti, sen verran voinen sanoa. Ihan näin aitoa ahdistusta nuortenkirja ei olekaan aiheuttanut hyvään toviin.

Uhanalainen - Elina Rouhiainen

Kansi: Saara Niinikoski

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7042-4
446 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Kesytön

Luettuani Kesyttömän minun oli saatava käsiini sarjan jatko-osa Uhanalainen, ihan vain jo siksikin, että Mikaelin ja Raisan juttu jäi niin mielenkiintoiseen kohtaan ensimmäisen kirjan lopussa. Ilokseni voin myös ilmoittaa, ettei Uhanalaisessa ollut häivähdystäkään väliosan mitäänsanomattomuudesta ja "kirjoitinpa tämän nyt kun trilogiassa kuuluu olla kolme kirjaa vaikkei yhtään oikeastaan nappaisi" -asennetta. Niinpä kun ilokseni huomasin, että Uhanalainen nökötti Lumon kirjastossa hyllyssä ja olin sattumoisin matkaamassa sinne seuraavana päivänä kirjatraileripajaan (aloin tekemään traileria Kesyttömästä, mutten tosin saanut valmiiksi. Jos jossain vaiheessa saan, jaan sen toki teidän kanssanne), laitoin kirjasta hetimmiten varauksen ja noudin sen sitten mukaani perjantaina lähtiessäni. Eilinen osoittautui kiireisemmäksi päiväksi kuin olin toivonut, joten tänään kun isäntä päätti lähteä Sipooseen sieniretkelle, otin tilaisuudesta kaiken irti ja hautauduin sängyn pohjalle kolmeksi ja puoleksi tunniksi ahmimaan tätä kirjaa. Niin ja hei, kuten tavallista kun puhutaan sarjan toisesta osasta: spoiler alert!

Raisa on palannut Helsinkiin ystävänsä Nikon kanssa. Hän on edelleen kasvissyöjä, mutta Stadi taidettiin mainita kirjassa vain kerran, siitä pisteet kotiin. Hän on saanut kesätyön, päässyt takaisin omistamaansa asuntoon ja viettää huoletonta opiskelijaelämää. Nikon kanssa hän on hankkiutunut kaikenlaisiin taideprojekteihin, kuten esimerkiksi muotinäytöksen malliksi. Raisa on päättänyt aloittaa myös valokuvauksen ja hän on hakenut Kuvataideakatemiaan jo tavallista aikaisemmin, sillä Kuvataideakatemiaan hyväksytään myös sellaisia, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa, joten Raisa on päättänyt yrittää. Eräänä päivänä heidän oveltaan löytyy hyvin kärsineen oloinen Mikael (jonka Raisa melko kylmäverisesti hylkäsi Hukkavaaraan eikä viitsinyt sitten edes jälkikäteen hirveästi ilmoitella itsestään), joka kertoo vallan Hukkavaarassa vaihtuneen. Lopputulema on, että Raisan, Nikon ja Mikaelin on jätettävä kesäinen Helsinki taakseen ja painuttava Hukkavaaraan pelastamaan, mitä pelastettavissa on.

Raisa on aikuistunut, joskin ehkä ihan minipienesti, edellisestä kirjasta. Hän ei edelleenkään ole mikään maailman tasapainoisin päähenkilö, mutta toisaalta hänet on ympäröity ihmissusilla, joten mitä voi odottaakaan? Susiraja-sarjan kirjat on kirjoitettu niin menevään ja mukaansavetävään tyyliin, ettei minun tullut mieleenkään jättää kirjaa toviksi ja tehdä jotakin muuta. Kuten vähän epäilinkin, Raisaa oppii kyllä sietämään (jännää tässä on, että lukion ensimmäisellä luokalla olisin vielä halunnut olla Raisa, jännää, miten ajat muuttuvat) joskin joitain hänen päätöksiään on hankala antaa anteeksi. Jos jokin nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillinen juttu minua ärsyttää, niin se, että sarjan ensimmäisessä osassa esitellään jokin komea urho, jonka kanssa sitten soudetaan ja huovataan edestakaisin loppusarjan ajan. Jos homma ei toimi, se ei toimi, ja on ihan hyväksyttävää vaihtaa urhoa. Tästä kärvistelystä tuli lähinnä mieleen Untinen-Auelin Jondalar ja Ayla -sekoilu. Turhauttavaa. Kai nyt kylällisestä komeita ukkoja löytyisi joku vähän järkevämpi valinta kuin Mikael? Herää, Raisa.

Ihmissudet ja heidän myyttinsä muuttuvat tässä kirjassa jos mahdollista vieläkin mielenkiintoisemmiksi. Selviää, ettei Hukkavaara ehkä olekaan ainoa olemassa oleva lauma. Selviää myös, että vallan kaapannut Martti ei olekaan mikään hyvä tyyppi, ja on kenties hukkavaaralaisten oman selviytymisen kannalta olennaista, että he löytävät mystisesti kadonneen Daniel Sarrin ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Raisan voimat pääsevät ainakin vähäsen enemmän valoon. Rouhiainen on luonut ihmissusille oman eepoksen, jonka nimi on Hukkapoika. Olisin melkein suonut, että Hukkapoikaa olisi käsitelty enemmänkin, mutta hyvin se nousee esiin näinkin. Uhanalainen olisi voinut olla viimeinen osa. Tahdon ehdottomasti lukea piakkoin ilmestyvän kolmannenkin osan, mutta toisaalta pelkään, että se keskittyy liikaa Raisaan. En ole ihan varma jaksanko lukea neljääsataa sivua pelkästään Raisasta, vaikka hän tuntuukin pikkuhiljaa kasvavan ihan järkeväksi ihmisolioksi.

Kesytön - Elina Rouhiainen

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tammi
2012
ISBN 978-951-31-6647-2
426 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sitten Twilightien tuottaman pettymyksen vuosikausia sitten, en ole hirveästi piitannut sen enempää ihmissusista kuin vampyyreistakaan. Toki luin Stiefvaterin Väristyksen ja ihastuin sen originaaliin tapaan käsitellä ihmissusia, mutten ole millään tapaa kaivannut takaisin ihmissusimyyttien ääreen. Kirjavinkkauskokouksessa tuli kuitenkin puheeksi tämä Elina Rouhiaisen kirja, ja kun kerran päätin päästä ylitse ennakkoluuloistani Night Schoolia kohtaan, ajattelin, että voisin samaan syssyyn lukea sitten tämänkin.

Raisa menettää äitinsä yhtäkkiä yllättäin autokolarissa ja löytää itsensä pian Kajaanin juna-asemalta, vastassaan kiusaantunut mies joka esittäytyy Jaakoksi, tuttavien kesken Jaskaksi. Jaska on kuulemma Raisan eno, vaikkei Raisa olekaan kuullut miehestä koskaan aikaisemmin. Raisan on kuitenkin määrä asua Jaskan luona siieksi, että täyttää kahdeksantoista, jonka jälkeen Raisa on vapaa tekemään mitä huvittaa. Hän on lupaava taiteilijanalku ja horisontissa häämöttävät opinnot Kuvataideakatemiassa. Hukkavaara ja sen asukkaat vaikuttavat vain välttämättömältä välietapilta, kunnes Raisa törmää rehtorinkansliasta tullessaan karatepukuiseen Mikaeliin, jolla on tuuheat tummat hiukset ja lävistävän sininen katse. Puhumattakaan niistä kaikista muista hengästyttävän kauniista ihmisistä, joita Hukkavaara tuntuu olevan väärällään.

Heti ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana kirja lumoaa kuvainnoollisuudellaan. Voin hyvin istuttaa itseni Kajaanin jylhiin maisemiin ja kuvitella Jaskan vanhan puutalon isoine pihoineen. Vaikka Raisa oli mielestäni harmistuttavan raivostuttava ituhippi stadilaissnobi, hänet oli kohtalaisen helppo sivuuttaa kun ihmissusimyytit kävivät niin mielenkiintoisiksi. Mikaelin typerästä nimestäkin pääsin yli melko pian (ei siis millään pahalla Mikaeleita kohtaan, minusta keskellä Suomea asuvan ihmissuden nimi olisi voinut olla jokin perinteekkäämpi ja suomalaisempi). Raisalla on raivostuttava taipumus aina kirmata ulos jokaisesta talosta kun tilanne käy tukalaksi ja sitten odottaa, että prinssi Hurmaava saapuu pelastamaan. Hän jaksaa myös jankuttaa kasvissyönnistään, mutta onneksi jankutus vähenee loppua kohti.

Kirjassa on onneksi kaarti muita hahmoja, jotka ovat paljon Raisaa mielekkäämpiä seurattavia. Esimerkiksi Niko, jonka osuus Raisan selviytymisessä Hukkavaarassa jää sivuosaan, mutta on silti varsin tärkeä. Kirja loppuu kiihkeästi ja nopeasti, aivan kuten sarjan ensimmäisen osan voi olettaakin. Toivon kovasti, ettei seuraava osa ole yhtä tyypillinen väliosa (siis mitäänsanomaton ja tylsä), sillä kaipaan takaisin Hukkavaaraan, Raisasta huolimatta. <3 Josko sitä seuraavan kirjan myötä oppisi vaikka pitämään Raisasta.

Night School: Yön valitut - C. J. Daugherty

Night School
Otava
Suom. Kirsi Ohrankämmen
2013 (alkup. 2012)
ISBN 978-951-1-265-68-9
477 s.
☆☆
Kirjasto

Daughertyn kirja on istunut nenäni edessä kirjaston hyllyssä jo kauan, ja vaikka kansi onkin perin viehättävä (tekijää en tuosta omasta kappaleestani näe, kun viivakooditarra peittää sen, kääks), oletin että tässä on vampyyreja. En jaksa enää yhtään vampyyria, oikeasti. En varsinkaan teiniromantiikkavampyyrejä, ne on jo niin nähty. Joten miksi ihmeessä kirjailija antaa kirjansa nimeksi Night School, ellei kyse sitten ole vampyyreistä? Minua se ainakin johti niin pahasti harhaan, että olisin tyystin jättänyt tämän lukematta, ellei työkaverini olisi kertonut, ettei tässä tosiaankaan ole mitään verenimijöitä, ei edes mitään yliluonnollista (epäilin tosin pitkään hänen huijanneen, siihen tyyliin kirja oli kirjoitettu). Uskalsin siis vihdoinkin napata kirjan kasasta käteen ja lukea. Ei tämä mitään maailmankirjallisuutta ole, mutta ihan viihdyttävä.

Allie on ongelmateini. Hän jää kiinni graffitienmaalailusta koulunsa seinään ja hänet pidätetään. Kolmatta kertaa vuoden sisään. Niinpä Allien vanhemmat päättävät, että Allien on aika vaihtaa maisemaa ja lähettävät tytön sisäoppilaitokseen, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Cimmeria sijaitsee ikuvanhassa goottilaisessa kartanossa keskellä metsää, jonne ei saa mennä. Myöskään koulun kolmannen kerroksen luokkasiipeen ei saa mennä, koska siellä sijaitsee mystinen yökoulu, johon saavat osallistua vain harvat ja valitut. Allie ei kuulu näihin tyyppeihin, ja hetken koulussa oltuaan hän rupeaa miettimään, kuuluuko hän tähän kouluunkaan. Kaikilla tuntuu olevan suvussa perinteenä Cimmerian käyminen, mutta Allien vanhemmat ovat keskiluokkaisia virkamiehiä, eivät mitään pamppuja joilla olisi määrättömästi rahaa ja valtaa. Allie saa kuitenkin ensimmäistä kertaa kunnollisia ystäviä, kuvioon ilmestyy ihana, uskomattoman komea ja (minun mielestäni lipevä) romanttinen Sylvain, joka osoittaa kiinnostusta Allieen. Äidinkielen tunnilla istuu kuitenkin synkkä ja mutrusuinen Carter, jolla on sydäntä läpäyttävät vastaukset runnollisuutta koskeviin kysymyksiin ja lävistävä katse. Kolmiodraamahan siitä syntyy.

Yön valitut on todella kliseinen, todella väsynyt kirja. Juoni etenee vähän nitkuttaen ja näin tekstimuotoisia roolipelejä harrastaneena mieleen tulivat loputtomat vuorot, joissa tapahtuu asioita ihan vain siksi, ettei lakkaisi tapahtumasta. Mikään ei oikein liity mihinkään, nuorten väliset suhteet ovat vähintäänkin huteria ja minusta on suoraan sanottuna todella outoa, että kolme kertaa pidätetty teini laitetaan keskelle hienostopamppujen lapsia. Toki syykin sille selviää sitten lopussa (siis viimeisten 50 sivun aikana, jossa selviää sitten moni muukin asia, joita on ensin vatvottu ensimmäiset nelisensataa sivua). Minulta taisi päästä useampikin syvä huokaus kun yökoulua ja sen jäseniä arvuuteltiin. Se lakkaa olemasta jännittävää aika lailla heti ensimmäisen arvuuttelukerran jälkeen. En kerrassaan syttynyt tälle kirjalle, en laisinkaan.

Maresi - Maria Turtschaninoff

Kansi: Laura Lyytinen

Maresi. Krönikor från Röda klostret
Tammi
Suom. Marja Kyrö
2014
ISBN 978-951-31-8000-3
212 s.
☆☆☆☆
Ennakkolukukappale

Täytyy myöntää, että ihan pikkuisen saatoin hihkaista onnesta kun aikoinaan hoksasin tämän Tammen listoilta. Tykkäsin Anachésta sen verran, etten voinut olla innostumatta, kun Turtschaninoffilta ilmestyi uusi, samaan maailmaan sijoittuva kirja. Sivutaanpa Anachéa tässäkin ihan pikaisesti. Arraa en ole vielä lukenut, mutta nythän tässä on hyvin aikaa ennen kuin seuraava kirja ilmestyy (mikäli ilmestyy, kukapa näistä tietää paitsi kirjailija itse?).

Toisin kuin Anachéssa, tässä kirjassa minua kutsui nimenomaan ensiksi kansi. Kannen tyttö on hieno, samoin asettelu ja värit. Nyt varsinkin kirjan luettuani kansi avautuu kunnolla ja ymmärrän eri asioiden läsnäolon kansikuvassa. Sellainen on minusta äärimmäisen hienoa. Kaiken ei tarvitsekaan aueta lukijalle ennen kuin kirjan on lukenut, pääasia on, että kansi antaa oikean kuvan tarinasta ja asettaa oikeanlaisen tunnelman. Mielestäni tämä kansi onnistui siinä hyvin.

Maresi kertoo siis Maresi-nimisestä tytöstä, joka asuu Punaisessa luostarissa. Luostari sijaitsee saarella, jolle miehiltä on pääsy kielletty. Maresissa on siis aika samanlaista tematiikkaa kuin Anachéssakin, miehet sortavat naisia ja naiset tekevät kaikkensa päästäkseen ikeen alta pois. Turtschaninoffin kirjoissa naiset tuntuvat onnistuvankin siinä harvinaisen hyvin. Luostari saa vaurautensa verisimpukoista, joiden musteella värjätty kangas on yksi arvokkaimpia statussymboleja koko valtakunnassa. Eräänä päivänä saarelle saapuu veneellä nuori tyttö nimeltä Jai, joka hautoo sisällään synkkääkin synkempää salaisuutta. Maresi ottaa tytön siipiensä suojaan ja oppii tähän ystävystyessään aika paljon itsestään, jumalattarestaan ja elämästä.

Maresissa on samaa jouhevaa ja sujuvaa kerrontaa kuin Anachéssa. Pidän paljon Turtschaninoffin luomasta maailmasta, jossa ihmisten palvomat voimat eivät ole koskaan kovin kaukana ja osoittautuvat palvonnan arvoisiksi useampaankin otteeseen. Maresi itse on vähän erilainen päähenkilö siinä mielessä, että vaikka Maresille loppua kohti koittaakin aika suuri elämänmuutos ja pöytien kääntyminen, hän ei varsinaisesti ole se, jonka tarina kantaa kirjaa. Jai on se, jota uhkaa vaara ja jonka elämän tempoon tarina kulkee. Järjestely on vähän erilainen, muttei laisinkaan huono. Maresi on uskottavampi päähenkilönä, kun hän ei olekaan se traaginen sankaritar jonka niskaan kaikki maailman paha kaatuu. Sitäpaitsi hän on kronikoitsija, aivan selvästi, ja se jos mikä miellytti minua. 

Mieleen tulee oikeastaan Redwallin tarujen kerrontatyyli. Ilmankos pidinkin tästä kirjasta niin paljon. Taidankin tässä lähiaikoina lukea vielä Arran.

Attachments - Rainbow Rowell

Kansi: Gray318

A Plume Book
2011
ISBN 978-0-452-29754-8
323 s.
☆☆☆☆☆
Oma

En usko, että kyllästyn Rainbow Rowellin kirjoihin ikinä. Useimmiten luettuani useamman kirjan samalta romanttisia kertomuksia tehtailevalta kirjailijalta, olen kirjailijaan ja hänen kirjoihinsa niin lopen kyllästynyt, etten tahdo enää koskaan kuullakaan hänestä. Näin kävi esimerkiksi Nora Robertsin kanssa. Ja Torey Haydenin, vaikkei hänen kirjoissaan ole hippustakaan romantiikkaa. On niitä muitakin, nimet vain ovat unohtuneet. Rowellin kirjat kuitenkin yllättävät aina. Ainoa yhteinen tekijä lienee sankaritarten ruumiinrakenne, sillä he tuppaavat olemaan aidonoloisia naisia, eivät viimeiseen asti sliipattuja kuten yleensä, vaan virheellisiä, pitkiä, lyhyitä, muodokkaita, kalpeita, kiharatukkaisia, sopimattomia. Sanalla sanoen aika ihania. <3

Attachments kertoo Lincolnista, joka saa työpaikan IT-tukihenkilönä erään sanomalehden toimituksesta. Hänen työtehtäviinsä kuuluu sopimattomiksi merkityt sähköpostit, joita filtteri jatkuvasti suodattaa käytettyjen sanojen perusteella. Tähän filtteriin tarttuu muunmuassa kahden neitokaisen, Bethin ja Jenniferin, jatkuva kirjeenvaihto. Naiset kirjoittavat toisilleen hauskoja, empattisia viestejä, elävät mukana toistensa ylä- ja alamäissä, tukevat toisiaan ja antavat neuvoja kun toinen niitä tarvitsee. Pääasiassa he ovat kuitenkin hauskoja, eikä aikaakaan kun yötöitä tekevä ja itsensä perin yksinäiseksi tunteva Lincoln huomaa olevansa koukussa naisten kirjeenvaihtoon. Erityisesti häntä viehättää Beth, mutta monimutkaiseksi tilanteen tekee se, että Lincoln lukee työkseen Bethin sähköposteja, eikä voi siis mitenkään lähestyä naista luonnollisesti, ilman että se tuntuisi todella oudolta.

Rakastin tätä kirjaa enemmän kuin Landlinea. Attachments on selkeästi aikuisille suunnattu viihdekirja, ei mitenkään törkyinen, mutta täynnä viittauksia, jotka menisivät epäilemättä nuoremmalta yleisöltä täysin yli hilseen. Alussa minua turhautti Lincolnin asennoituminen ensimmäiseen tyttöystäväänsä, siis siihen, miten Lincolnin mielestä Sam oli kaikki kaikessa ja ainoa, mitä Lincoln elämässään oikeasti halusi. Ei siis ollut mikään yllätys, että Sam osoittautui lumpuksi, kyllähän sen nyt arvasi jo alkuunsa. Lincoln on valloittavan ihana mies, pitkä ja raamikas, ujo nörtti joka pelaa Dungeons & Dragonsia ja tahtoo auttaa kaikkia, vaikkei oikeastaan osaa olla ihmisten kanssa. Virkistävää oli myös se, että kerrankin päähenkilö oli mies, siihen en ole usein tällaisessa "hömppäkirjallisuudessa" törmännyt. Ei sillä, että Rowellin kirja olisi hömppää, vaikka on se ehkä vähän. <3 Mitään harlekiineja Rowellit eivät kuitenkaan ole, tunteen paloa löytyy, muttei likaisia yksityiskohtia - siinä mielessä nämä sopisivat siis nuoremmillekin, miksikäs ei - ja tunteissakin pysytellään edelleen rakastumisen alkupäässä kun vielä mahanpohjassa kutkuttaa toisen näkeminen.

Rowellin kirjat täyttävät ihan oikeasti jonkin tyhjiön, joka romantiikkakirjallisuutta on pitkään nakertanut. Suosittelen Rowellia kaikille, vaikkeivät kaikki hänen teoksistaan tietenkään tykkää. Silti, kannattaa edes kokeilla, jos mitenkään mahdollista, ja vinkata vielä kaverillekin! Attachments keventää sydäntä ja valaa uskoa mahdottomuuksiin. Ah ja voi.

Lukutaitokampanja 2014

Viime vuonna järjestettiin myös Suomen pakolaisavun toimesta lukukampanja lukutaidon puolesta. Bloggareita osallistui tempaukseen mukaan silloinkin, mutta itse en ollut sellaisessa tilanteessa, että euroja olisi ollut liiemmin jaeltavaksi. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin toinen, joten päätin osallistua ja lukea viime vuodenkin edestä! Lisätietoa lukutaitokampanjasta löytyy esimerkiksi täältä.

Haastan mukaan myös kaikki lukijani. Ohjeet ovat yksinkertaisuudessaan tässä:

1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste ja haasta ystäväsi mukaan.

Taidan laskea mukaan kaikki syyskuussa lukemani kirjat, myös ne, jotka ehdin ennen haasteen alkua.


Tsemppiä kaikille haasteen vastaanottaneille ja lukemisen iloa!


Päivitys 30.9.2014:

Tänään lähti syyskuun lukupotti, eli 12€ lahjoitukseen lukutaidon edistämiseksi. Kiitos kaikille, jotka osallistuivat keräykseen ja ensi vuonna (toivottavasti) uudestaan!

Lohikäärmeen lento - Anne McCaffrey

Kansi: Michael Whelan

Dragonflight: Volume 1 of The Dragonriders of Pern
Otava
Suom. Sari Karhulahti
1999 (alkup. 1968)
ISBN 978-951-1-15468-0
351 s.
☆☆☆☆☆
Kirjasto

Kirjakaapin avaimen Jonna heitti ilmoille haasteen, joka koskee nostalgisia nuortenkirjoja. Tarkemmat ohjeet haasteen suorittamiseen voi lukea Jonnan blogista, mutta pääpiirteissään haasteen tarkoituksena on lukea nostalgiaa herättäviä lasten- ja nuortenkirjoja sekä sellaisia, joita on itse nuorena lukenut (tai näin ymmärsin, muutoin en olisi tähän haasteeseen tarttunutkaan, sillä minun nuoruudessani kirjastossa ei vielä ollut erikseen nuortenhyllyä, joten luin läpi Koivukylän kirjaston fantasiahyllyn). Heti luettuani haastekuvauksen mieleeni putkahti tämä kirja, joka on kummitellut tosin jo pidempään mieleni perukoilla. Pernin lohikäärmeritareista kertova ensimmäinen kirja on sellainen, jonka luin nuorena uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, en koskaan kyllästynyt sen kanteen, itsepäisiin hahmoihin tai muutenkaan sen seikkailun makuun. Jos joskus tuli sellainen tunne, etten jaksanut tarttua oikein mihinkään, mutta Lohikäärmeen lento oli hyllyssä, se lähti mukaan.

Omapäinen Lessa on menettänyt perheensä murhanhimoisen Laxin hyökkäyksessä. Taivas on ollut hiljainen neljäsataa vuotta, eivätkä linnanherrat enää muista, miksi lohikäärmeritareita pidettiin ennen niin suuressa arvossa. Nyt heistä tuntuu, että koppavat miehet valtaisine lentoliskoineen ovat käyneet vain loisiksi, ja ovat päättäneet hankkiutua eroon koko poppoosta. Taivaanrannassa sykähtelee pahuuttaan punainen tähti, jonka merkitys on painunut aikaa sitten unhoon kaikilta muilta paitsi lohikäärmeritareilta. Nuori F'lar johtaa etsintämatkalla olevaa partiota, jonka tarkoitus on palata pesään mukanaan kaikki mahdolliset emäntäehdokkaat pesän uudelle kuningattarelle. Sattumusten kautta Lessa valikoituu juuri F'larin ehdokkaaksi ja nousee pian kuningattaren ratsastajaksi ja Bendenin pesän emännäksi, sekä F'larin rakastajattareksi kultaisen Ramothin pariuduttua F'larin Mnementhin kanssa.

En tiedä miksi nuorena rakastuin tähän kirjaan niin perusteellisesti. Varmaankin lohikäärmeiden vuoksi, ja ehkä myös siksi, että kirjasta löytyy lemmenkohtauksia, jotka ovat hyvin siistejä mutta pinnan alla (ja varsinkin teinitytön mielessä) varsin tulisia. Lessan ja F'larin suhde ei ole mitenkään maailman parhaiten kirjoitettu, mutta kuitenkin niin hyvin, että se teki minuun vaikutuksen silloin ja riitti vakuuttamaan edelleen. Lessa on itsepäinen, äkkipikainen ja nenäkäs pieni otus, hoikka ja pitkähiuksinen, ja kaikkea, mitä minä nuoruudessani halusin olla. Nyt hän vaikuttaa jopa vähän lapselliselta, mutten ollenkaan ihmettele, miksi Lessa oli niin helppo esikuva ollessani nuori, etenkin kun minä kuuluin siihen joukkoon, joka leijaili pää pilvissä ja haaveili omasta lohikäärmeestä, jolla voisi lentää kouluun, laskeutua koulun urheilukentälle ja näyttää kaikille koulukiusaajille närhen munat. McCaffreyn kirja osui tuolloin juuri oikeaan kohtaan, oikealle lukijalle.

Huomasin tätä lukiessani, että olen kenties lukenut vielä seuraavan osan, mutta kaikki muu on jäänyt minulta lukematta. Taidankin ottaa asiakseni lukea tämän kirjasarjan kokonaan kunhan vain kerkiän. Joka tapauksessa Lohikäärmeen lento on mieletön kirja (älkää uskoko tässä vaiheessa mitään mitä sanon, kysehän oli kuitenkin nostalgiaa herättävistä kirjoista ja tämä jos mikä totisesti toi kylmät väreet pintaan muistellessani yläasteaikojeni huonetta ja kirjastoreissuja maagisen haapametsän läpi, jonka tilalle on rakennettu tätä nykyä parkkipaikka), ei ehkä sieltä kaikkein kultturelleimmasta päästä mutta mahtava kirja yhtä kaikki. Viihdyin tämän parissa tasan yhtä hyvin kuin nuorena, kenties jopa paremminkin, ja suosittelen tätä lämmöllä ainakin kaikille fantasian ja lohikäärmeiden ystäville, mutta miksei kaikille muillekin. Erityisesti toki niille, jotka haaveilevat voivansa lentää lohikäärmeellä kouluun tai jotka pystyvät elävästi kuvittelemaan olevansa Arwen kulkiessaan pitkin kirkkaankeltaisten haavanlehtien peittämää metsäpolkua. Ah, nuoruus!