Harakanloukku - Annukka Salama

Kansi: Niina Yli-Karjala

WSOY
2014
ISBN 978-951-0-40645-8
446 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Käärmeenlumooja
Piraijakuiskaaja

Harakanloukku oli yksi niitä kirjoja, joiden ilmestymistä odotin sydän pamppaillen. Kun se sitten vihdoin ilmestyi ja löysi vielä tiensä kotiovelleni, en halunnutkaan tarttua siihen. Aloitin sen kyllä heti, mutta kärsin lukea vain muutaman sivun kerrallaan. En halunnut, että ennakko-odotukseni pilaisivat lukukokemuksen, kuten ne todella usein pilaavat, enkä halunnut, että kirja paljastuisi huonoksi tai edes huonommaksi kuin aiemmat. Nyt sitten päätin, että tänään lukisin sen loppuun, syteen tai saveen, ja niin tosiaan luinkin. Harakanloukku on taas yksi sellainen kirja, joka vie mennessään kun sen vain antaa viedä.

Vikke lähtee erään bileillan huippeeksi kahden metsäkaurista muistuttavan neitokaisen matkaan eikä tulekaan enää kotiin. Joone huolestuu oikein urakalla ja pakottaa koko faunoidijengin lähtemään pelastusretkelle. Vikkeäpä ei vaan olekaan ihan niin helppo pelastaa, sillä paljastuu, että Vikke on viety Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, jonka tarkkaa sijaintia ei kukaan tiedä. Jengi päättää kuitenkin paikallistaa kaupungin huolimatta siitä, että on sydäntalvi ja että Rufus kestää pakkasta maksimissaan puolisen tuntia ennen vaipumistaan horrokseen. Heti kaupunkiin päästyään jengi kuitenkin eksyy toisistaan ja Joone joutuu omilleen. Hän kohtaa Iivarin, metsästäjäpojan jonka ulkonäköyhteys Peter Steeleen olisi saanut tulla esille vähän aikaisemmin. Iivari pelastaa Joonen omaisuuden taskuvarkaalta ja vetovoima poikien välillä käy hyvin selväksi hyvin pian.

Harakanloukku on kirjailtu läpeensä sillä tutulla Annukka Salama -huumorilla, jota osasin jo vähän odottaa edellisten kirjojen perusteella. Jotkut viittaukset menivät minulta ohi, mutta onneksi sivulauseessa kuitenkin aina vähän selitettiin, mistä jutusta tässä nyt taas oli kyse. Harakanloukku on myös täynnä höyryävän kuumia kohtaamisia. Mitään ihan todella yksityiskohtaista kirjassa ei ole, mutta kyllä porukan puuhat käyvät lukijalle selviksi. Sinällään ihan virkistävää kohdata nuortenkirjassa näinkin suoraa toimintaa, mutta kaikille se ei välttämättä sovi. Toisaalta hyvä että tällaistakin nuorille julkaistaan, sillä nyt ei tarvitse lukea äidin harlekiineja salassa, niin kuin meikäläisen nuoruudessa tehtiin.

Tykkäsin Harakanloukun jopa James Bondmaisesta toiminnasta, taistelukohtauksista joissa faunoidien voimat parhaiten tulevat esiin ja sydänjänteitä repivistä kohtauksista, joita en osannut aiempien osien perusteella odottaa. Tosin kun uhattiin, että tämä olisi viimeinen kirja, joka kertoo Unnasta ja Rufuksesta, olisin odottanut vähän toisenlaista loppua. Ihan hyvä tämä tosin oli näinkin. Nyt jään odottelemaan jatkoa mielenkiinnolla. Faunoidien taru ei ilmeisesti ole vielä lopussa, vaikkei Unnaa ja Rufusta enää pääosissa nähdäkään (mistä olen, tunnustettakoon, kiitollinen). 

Sain Salamalta tasan sitä mitä odotin, huumoria, toimintaa ja ihokontakteja, joten olen tyytyväinen lukija. Mitä seuraavaksi?

Kolme - Sarah Lotz

Kansi: plainpicture/Bildhuset, Masterfile

The Three
Karisto
Suom. J. Pekka Mäkelä
2014
ISBN 978-951-23-5723-9
494 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Innostuin Sarah Lotzin Kolmesta huomattuani sen Kariston katalogista (joka toistaiseksi vielä ilmestyy myös painettuna ja lämähti työpöydälleni töissä) ja sitten vielä kun tästä tohistiin muualla. Jotenkin oletin, että Kolme olisi ollut kauhistuttavampi ja/tai jännitävämpi kuin se oli, sen verran lujaa tätä hehkutettiin etu- ja takakannessa. En tiedä kuka on ostanut tämän ihan vain näytteen perusteella käännettäväkseen, mutta nyt ymmärrän miksi useat peleihin erikoistuneista ystävistäni kiukuttelevat aina kun ennakkotilaan nimien ja CG-trailereiden perusteella. Ei kannata ostaa sikaa säkissä. Pelien kanssa ei tosin ole vielä tullut ihan tämmöistä pettymystä, ellei harhaanjohtavasti markkinoitua Watch_Dogsia oteta lukuun, mokomakin köyhä GTA-kopio.

Kolmelle raamit antaa Elspeth Martinsin kirjoittama kirja Musta Torstai: Katastrofeista salaliittoihin. Elspethin kirja koostuu lukuisista Skype-keskustelujen puhtaaksikirjoituksista, haastatteluista, puhelinkeskusteluista ja lehtiartikkeleista, jotka tämä on koonnut yksiin kansiin. Alussa ja lopussa on jokunen pätkä muuta kerrontaa, joka ei sisälly Elspethin kirjaa. Harmikseni minun on sanottava, että nämä muutamien sivujen mittaiset pätkät olivat ehdottomasti kirjan parasta antia.

Samana päivänä, 12.1.2012, taivaalta tippuu neljä lentokonetta. Kaikista paitsi yhdestä turmasta selviytyy ainoana eloonjääneenä lapsi, jotka tulevat myöhemmin tunnetuiksi Kolmikkona, ihmelapsina jotka selvisivät onnettomuuksista, joista kaiken järjen mukaan oli mahdotonta selvitä. Alun pätkä, jossa Pamela May Donalds istuu lentokoneessa joka joutuu tekemään pakkolaskun Aokigaharan metsään. Pamelan ahdistuneet tunnelmat lentokoneessa ja sen putoamisen jälkeen on kirjoitettu todella hyvin ja selkäpiitä karmivasti. Pidin myös kirjan alusta, ensimmäisistä luvuista joissa kuolleiden omaiset saavat tietää turmista ja kun heille sitten selviääkin, että joku heidän läheisistään onkin selvinnyt hengissä. Suuren yleisön reaktioita kuvataan hyvin, mutta kaiken Amerikka-lähtöisyys ärsytti. 

Kirjassa puidaan ihan liikaa uskonnollisten hihhuleiden sisäpiiritouhuja, vallan- ja rahanhimoa, Raamattua ja sitä mitä se sanoo tai ei sano tai on sanovinaan muttei sitten kuitenkaan. Minua ei kiinnosta tällainen yhtään ja jossain vaiheessa huomasin kirjan muuttuneen pakkopullaksi jota koitin vain niellä päästäkseni siitä mahdollisimman pian eroon. Mielenkiintoisempaa olisi ollut ufologien hörhöilyt, mutta ne jäivät valitettavan pieneen osaan, etenkin kun kirja kääriytyy auki sillä tapaa kuin tämä nyt teki. 

Itse Kolmikkokin jää uskonnollisen jauhannan varjoon ja melko pieneen osaan. Isointa roolia näyttelee Paul Craddockin veljentytär Jess, eikä kovin suurta roolia hänkään. Nämä kolme lasta olivat ehdottomasti kirjan karmeimpia hahmoja ja olisin ihan mielelläni lukenut heidän touhuistaan enemmän. Kenties oli hyvä, että lapsia säästeltiin, sillä sitä karmivammilta he sitten tuntuivat. Tiesi varmuudella, että nyt tapahtuu jotakin kammottavaa. Silti, pastori Len ja kumppanit veivät kirjasta kaiken mehukkuuden tylsillä jorinoillaan. Kukaan ei varmasti ylläty mistään, mitä nämä kaverukset saavat aikaan. Realistista heidän mukanaolonsa kyllä oli, etenkin kun keksittiin, että koneiden putoaminen ja lasten pelastuminen on ihan selvä merkki maailmanlopusta. Silloinhan nämä rahanahneet käävät vasta innostuivatkin. Ärsyttää vieläkin.

Kolmessa on joitakin todella vahvoja ja mielenkiintoisia kohtauksia ja olen täysin vakuuttunut siitä, että pastori Lenin ja joukkion toilailuja vähentämällä tästä olisi voinut saada ihan oikeasti todella hyvän, ehkä tosissaan pelottavankin kauhukertomuksen. Aineksia sellaiseen ehdottomasti ainakin oli. Kenties uskonnollisten hihhuleiden sekopäisyydet viihdyttävät jotakuta, mutta minä en ainakaan olisi millään jaksanut seurata satojen sivujen ajan pääasiallisesti juuri sitä.

Visuaalisesti Kolme on kuitenkin oikein hieno, siitä suuri kiitos! Kansisuunnittelukin tosin antoi olettaa, että kyse olisi ollut vähän erilaisesta kirjasta. Anna minun lukea enemmän -blogissa tästä tykättiin enemmän!

Landline - Rainbow Rowell

Kansi: Debbie Powell / The Artworks

Orion Books
2014
ISBN: 978-1-4091-5491-4
310 s.
☆☆☆☆
Oma

Rainbow Rowell on ehdottomasti yksi tämän vuoden löydöistä minulle. Olen aikaisemmin lukenut häneltä hänen kirjoittamansa nuortenkirja Eleanor & Parkin sekä Fangirlin, mutta Landline on puhtaasti aikuisille tarkoitettua romantiikkaa ja kovin erilainen verrattuna kahteen aiempaan lukemaani kirjaan. Silti, olen edelleen ihan yhtä ihastunut Rowelliin, joten tämä arvio kannattaa lukea fanityttösuodattimen läpi.

Landline kertoo Georgie McCoolista (oikeasti), menestyneen Jeff'd Up tv-sarjan käsikirjoittajasta, joka on parhaan ystävänsä Sethin ja uraansa aloittelevan Scottyn kanssa luomassa omaa tv-sarjaa. Georgie on naimisissa Nealin kanssa ja heillä on kaksi lasta, Alice ja Noomi, mutta Georgien on todella hankalaa sovittaa yhteen työtä ja perhe-elämäänsä. Joulun alla Seth ilmoittaa Georgielle, että joku on kiinnostunut heidän uudesta sarjastaan, mutta homman lyöminen läpi vaatisi joulun halki työskentelyä. Georgie päättää jättää perhejoulun Omahassa väliin ja pysyä Kaliforniassa työstämässä sarjan ensimmäisiä jaksoja. Ei varmaan yllätä ketään, ettei Neal suoranaisesti ilahdu tästä, mutta Georgielle tulee täysin puun takaa, että tämä saattaa nyt olla se viimeinen korsi. Georgie ei ole koskaan ollut Nealista yhtä kauan erossa, ja kun Neal ei vastaa puhelimeensakaan, Georgie on hermoromahduksen partaalla. Haluttomana palaamaan tyhjään taloon, Georgie muuttaa hetkellisesti takaisin äitinsä luokse. Vanhasta huoneestaan hän löytää vanhanaikaisen keltaisen lankapuhelimen, jolla hän saa yhteyden Nealiin. Ei kuitenkaan siihen Nealiin, jota hän yrittää tavoittaa, vaan vuoden 1998 Nealiin, aikaan ennen häitä ja lapsia. Georgie on kenties saanut vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa avioliittonsa ennen sen lopullista tuhoutumista.

Rowell kirjoittaa ihmiset todella hyvin ja pidän hänen henkilöhahmoistaan. Georgie on rakentanut elämänsä täysin kahden kantavan voiman varaan; Nealin ja Sethin. Neal pyörittää koti-isänä arkea sillä välin kun Georgie koittaa luoda läpimurtoaan. Seth puolestaan on Georgien kirjoituskumppani, parantumaton flirtti ja mies, jota ilman Georgie ei saa edes kerrottua vitsejään loppuun. Ei silti pidä erehtyä luulemaan, että Landline mässäilisi kolmiodraamalla, sitä se ei nimittäin tee. Georgie ja Neal ovat luodut toisiaan varten, mutta se ei tarkoita suinkaan sitä, että elämä olisi silkkaa pelkkää auringonpaistetta. Kirja käsittelee heidän yhteiseloaan eri aikakausilta aina collegesta nykypäivään saakka ja huomasin toivovani alusta saakka, että heidän kävisi lopussa hyvin. Kovin usein rakkausromaaneja lukiessani minua ärsyttää joko toinen tai molemmat päähenkilöistä ja tahtoisin vain leikata ärsyttävät tyypit kuvioista, mutta Landline ei herättänyt mitään sellaisia tunteita. Jopa Seth on sympaattinen tyyppi, vaikka kova flirtti onkin.

Aikamatkustus on yksi sellainen juttu, josta en juuri scifissä pidä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun muutat tätä, kaikki muukin muuttuu, en jaksa seurata sellaisia juonikuvioita kovin hyvin. Minun pitäisi piirtää kaavioita havainnollistaakseni asiat itselleni jotenkin selkeämmin. Landlinessa Georgie juttelee paljon nuoremman Nealin kanssa, mutta tajuaa kohtalaisen pian, että kaikki mitä nyt tapahtuu, on Nealin elämässä jo tapahtunut, eikä hän siis voi muuttaa puheluillaan mitään. Nuoren Nealin kanssa puhuminen kuitenkin muistuttaa Georgieta elämän tärkeistä asioista. Koetan miettiä, mikä Landlinesta tekee elämää suuremman, mutta loppujen lopuksi se on kuitenkin vain hyväntuulen romaani, sydäntä lämmittävä kertomus erilleen ajautuneesta avioparista, jolle suodaan toinen mahdollisuus. Toki kirjaa parantaa Bridget Jones -tyylinen huumori ja eeppinen loppukohtaus, jota lukiessa on pakko nauraa kyynelten läpi.

Horns - Joe Hill

(Sarvet, Tammi, 2011)
HarperCollins e-books
2010
ASIN: B0036F6WYO
416 s. (653 KB)
☆☆☆
Oma 

(8.7.2014)

Heinäkuun lukupiirikirjaksi valikoitui Joe Hillin Sarvet. Lukeminen on ollut lomasta huolimatta todella hidasta, sillä päätimme loman alkajaisiksi remontoida eteisen. Se olikin sitten suurempi homma kuin aluksi kuvittelimme ja ensimmäinen lomaviikko upposi tyystin siihen. Jäljellä on kuitenkin vielä viikko tehokasta lukuaikaa ja jonossa monta (luultavasti) hienoa kirjaa. Meillä on ollut piirissä tapana, että kukin päättää vuorollaan, mitä seuraavaksi luetaan. Näin jännitys pysyy yllä aina seuraavan kirjan julkistamiseen saakka ja uuteen kirjaan on helppo sukeltaa innolla. Aloitin joskus Hillin Sydämen muotoisen rasian, joka tosin jäi kesken, sillä vaikka luin sitä kesähelteillä parvekkeella auringonpaisteessa, se oli minulle liian pelottava. Ihan totta, sellaisia kirjoja ei usein tule vastaan. Joe Hill oli siis jättänyt jo jonkinlaisen muistijäljen joten lähdin lukemaan Sarvia tietyin ennakko-oletuksin. Ei olisi taaskaan pitänyt. Halusin Sarvet käsiini niin nopeasti kuin mahdollista, mutta sitä ei ollut lähikirjastoissa hyllyssä eikä tilaaminenkaan tullut kysymykseen, joten päädyin nappaamaan käteeni isännän Kindlen ihkaensimmäistä kertaa.

Sarvet kertoo Igistä, joka herää aamuna krapulaisena ja sarvipäisenä. Hän tapaa ensimmäisenä olohuoneesta tyttöystävänsä, joka tunnustaa harvinaisen suorasanaisesti halunsa tunkea naamansa donitsilaatikkoon ja syödä kuin sika, sekä samaan hengenvetoon pettäneensä Igiä edellisenä iltana tämän vanhan ystävän kanssa. Ig on yllättäen kummastuneempi sarvistaan kuin tyttöystävänsä oudoista jorinoista, joten hän suuntaa ensiapuun tarkastuttaakseen päänsä. Sama meininki jatkuu terveysasemallakin, ihmiset tuntuvat suorastaan pyytävän Igin lupaa tehdä pahuuksia, laukoen samalla julmia totuuksia Igistä. Ignatius Perrish on nimittäin ollut syytettynä entisen tyttöystävänsä Merrin Williamsin raa'asta raiskauksesta ja murhasta. Hänet on päästänyt pälkähästä ainoastaan todisteiden puuttuminen ja rikkaat vanhemmat, näin ainakin kylillä juorutaan. Ig ei siis ole todellakaan mikään suosittu hahmo kaupunkilaisten keskuudessa, sillä kaikki tuntuvat uskovan, että Ig todella murhasi tyttöystävänsä. Ei aikaakaan, kun Igille paljastuu todellinen syyllinen ja kaiken aikaa kasvavat voimat tekevät kostosta aina vain suloisemman.

Sarvet ei ole yhtä mukaansa tempaava kuin Sydämen muotoinen rasia. Se ei ole pelottava, eikä oikeastaan edes jännittävä. Kirja pyörittelee todella väsynyttä raamatullista tematiikkaa ja hyvän ja pahan asetelmia mietitään useampaankin otteeseen. Ajassa hypitään huolettomasti ees ja taas, välillä Merrin on elossa, välillä ei, välillä kerrotaan ihan jostain muusta ja sitten palataan taas asiaan.

Sarvien pelastukseksi koituukin musta huumori, jota viljellään laajalti ja joka ainakin minua onnistui naurattamaan useampaankin otteeseen. Merrin on hauska hahmo, joka ei oikeasti ole juurikaan läsnä kirjassa mutta joka on silti onnistuttu saamaan olennaiseksi ja pintaraapaisua syvemmäksi hahmoksi. Odotin koko kirjan ajan Merrinin omaa selitystä kaikelle tapahtuneelle. Täytyy myös tunnustaa, että Hill pyörittelee lukijaa muutenkin melkoisesti, paitsi aika- ja henkilömuutoksilla, myös huijaamalla. Kirjaa lukiessa täytyy muistaa, että kukin näkökulma on kertojahahmon oma, eikä siksi ihan täysin luotettava.

Mitä taas tulee ihkaensimmäiseen e-lukukokemukseeni, olen edelleen perinteisen kirjan kannattaja henkeen ja vereen. Kindle on näppärä laite, kevyt ja mukava kädessä. Meiltä löytyy Paperwhite, jossa on säädettävä taustavalistus. Se on suunnattu niin, ettei se paista suoraan silmiin (mikä silmiä siis yleensä tuppaa väsyttämään). Sain kerrankin lukea yötä myöten keskeytyksittä, hyvät ja huonot puolensa siinäkin. Kindlen alareunaan saa näkyviin erilaisia tietoja ja aluksi siinä näkyi aika, joka minulta luultavimmin menee kirjan lukemiseen. Huomasin todella pian kilpailevani itseni kanssa ja ahdistuvani, kun aikamäärä nousi joskus jopa puolella tunnilla. Isäntä sitten vaihtoi siihen niin, että siinä näkyi enää aika luvun loppuun. Se helpotti jonkin verran. Toisessa alakulmassa näkyy prosentteina edistyminen, mikä on sinällään ihan jees, mutta tykkään enemmän kirjasta fyysisenä esineenä kun voin sormin tunnustella, missä vaiheessa tarinaa olen menossa. Prosenttiluku sisältää myös kaikki liitteet ja kiitokset, jotka yleensä rajaan paksuista (esim. Tulen ja jään laulusta) kirjoista kirjanmerkillä pois. Ihastuin kuitenkin Kindleen sen verran, että voisin hommata sellaisen itsellenikin, pitkiä junamatkoja silmälläpitäen. ~.n

Julma maa - Moira Young

Blood Red Road
Otava
Suom. Tarja Kontro
2011
ISBN 978-951-1-25044-9
382 s.
☆☆☆
Kirjasto

Youngin Julma maa pisti silmään jo tullessaan, mutta mielenkiinto on vain kasvanut ajan saatossa sillä kaikki, jotka tämän ovat lukeneet, ovat tätä myös kehuneet. Ehkä sukelsin kirjaan liian suurin odotuksin tai jotain, sillä minuun tämä ei tehnyt ihan niin suunnattoman vallatonta vaikutusta kuin toivoin.

Julma maa sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen, että ihmiset ovat ehtineet jo unohtaa teknologian, joka heillä on joskus ollut. Meidän aikalaisiamme he kutsuvat romuttajiksi ja halveksuvat kaikkea meidän ajaltamme olevaa välineistöä. Saba ja Lugh ovat talvipäivän seisauksena syntyneet kaksoset, jotka ovat tähänastisessa elämässään olleet erottamattomat. Perheeseen kuuluu myös taivaisiin tuijotteleva isä sekä pikkusisko Emmi, joka on Saban mielestä todella raivostuttava ja jota Saba syyttää näiden äidin kuolemasta. Eräänä päivänä aavikolta saapuu joukko mustiin verhoutuneita ratsastajia, jotka vievät Lughin mennessään. Saballe ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pelastusretkelle, riippakivenään Emmi, joka ei suostu tekemään yhtään mitään, mitä käsketään. Tyttöjen matka on vaaroja täynnä ja Saba saakin matkallaan lempinimekseen Kuoleman enkeli. Kuvioihin kuuluu myös hehkeän komea Jack, joukko vapaita haukkoja sekä yksi harvinaisen nerokas korppi.

Juonellisesti Julma maa onkin mieletön. Saban ja Emmin tarina etenee vauhdikkaasti ja kohti loppuhuipennusta, jäämättä jumiin matkalla. Ehkä kaiken ei olisi tarvinnut olla niin nopeaa ja yksioikoista, mutta suotakoon esikoiskirjailijalle moinen. Kansi on vähintäänkin sopiva ja luo oikeanlaista henkeä kirjaan. Kirjoitustyyli on todella omaperäinen. Dialogia ei ole eroteltu muusta tekstistä mitenkään, vaan kaikki on pötkössä. Lisäksi kaikki kerrotaan nykyhetkessä, mitä juuri nyt tapahtuu, ja se vaati totuttelemista pidemmän tovin. Kaikille tämä ei varmasti uppoa ja hetken jo pelkäsin kuuluvani niihin, jotka eivät kertakaikkiaan pääse liian hankalasta kirjoitustyylistä yli, mutta pääsinpäs sentään.

Kaikkein eniten hammasten kiristelyä aiheutti kuitenkin kirjan päähenkilö, Saba. Ei ehkä loppua kohti enää niin, mutta alkuun en halunnut mitään muuta niin paljon kuin kuristaa Saban ja päästää Emmin päähahmoksi. Saba on kyllä kovanaama, oikein todella kova onkin, mutta hän on myös pikkumainen, lapsellinen ja ärsyttävä. Hän kiukuttelee pienistäkin asioista ja sättii ihan turhaan pikkusiskoaan. Vielä epäuskottavampaa oli, kun muut sivuhahmot asettuivat suoraan poikkiteloin Saban kanssa ja Emmin puolelle, vaikka tunsivat molemmat ihan yhtä huonosti. Toisaalta sivuhahmojen suorapuheisuus on todella hyvä juttu, sillä muutoin olisin varmaan kihissyt penkissäni ja ihmetellyt, miksei kukaan sano sille?! Mutta kovin realistista se ei kuitenkaan ole.

Kunnes kerron totuuden - Julie Berry

All the truth that's in me
Tammi
Suom. Kaisa Kattelus
2013
ISBN 978-951-31-7668-6
288 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Täytyy tunnustaa, että huolimatta työkavereideni ihastuneista huokailuista, tämä kirja uhkasi kantensa vuoksi mennä minulta tyystin ohi. Olin ruokatauolla eräänä päivänä kun eräs työkavereistani tuli tiedustelemaan, olinko kuullut tällaisesta kirjasta. Hän ei muistanut kirjan nimeä, mutta kuvaili kyllä kannen tarkkaan. Kun hän sitten näytti minulle katalogista mitä kirjaa tarkoitti, tajusin, että olin ohittanut kirjan täysin vain siksi, ettei kansi miellyttänyt minua. Taitaa olla aika opetella antamaan mahdollisuus myös epäonnistuineille ulkoasuille, sillä tässä on yksi parhaita tänä vuonna suomennettuja nuortenkirjoja, joihin minulla on ollut ilo törmätä.

Kunnes kerron totuuden kertoo Judithista, joka ystävättärensä Lottien ohella katoaa. Vuotta myöhemmin hän ilmaantuu takaisin kylään, josta hän on kotoisin, mutta mykkänä. Hänen kielensä on leikattu irti, ja hänen äitinsä kieltää häntä puhumasta jottei häpeä olisi niin suuri, mutta vasta, kun on tehnyt kaikkensa salatakseen tyttärensä paluun kyläläisiltä. Judith on perheelleen taakka ja samalla kyläläisten mielestä kirottu tyttö. Häntä ei huomata ja jopa hänen lapsuusaikojensa rakkaus Lucas on menossa naimisiin toisen tytön, kaupungin kaunottaren Marian, kanssa. Judithin ei auta kuin seurata sivusta tapahtumien kulkua. Sota saapuu kuitenkin kyläläisten kynnykselle ja Judithin on uhrattava kaikki pelastaakseen kyläläiset ja eritoten Lucas. Maria ottaa myös asiakseen opettaa Judithin jälleen puhumaan oikein, eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Kunnes kerron totuuden on mieletön jännäri, jossa vihjataan yhtä sun toista useampaan suuntaan, kuitenkaan paljastamatta mitään turhan aikaisin. Katsoin aikoinani japanilaisia ja etelä-korealaisia iltapäivädraamoja, joissa oli totta kai iltapäivädraamoille tyypillisiä henkeäsalpaavia koukkuja. Näiden sarjojen hyvä puoli oli siinä, ettei niitä venytetty loputtomiin kuten vaikka Emmerdalea ja Kaunareita, joten kaikki tapahtumankäänteet olivat aina katsojalle vakavia ja mahdollisesti lopullisia (jos jaksoja on vain 12 ja 9. jaksossa tapahtuu jotakin kamalaa ja odottamatonta, se on kuulkaa iso juttu!). Tämä kirja aiheutti samanlaista hengen salpautumista ja kauhua tulevasta, halua ottaa tauko ja karata hetkeksi kirjan parista. Harmi vain, ettei tätä todellakaan voinut laskea käsistään.

Kirja sijoittuu jonnekin menneeseen aikaan, johonkin maahan. Veikkaisin, että Yhdysvaltoihin, mutta varmaksi sitä en osaa sanoa eikä sitä kirjassa missään kohtaa mainita. Kyläläisten viholliset tunnetaan Vanhamaalaisina ja heillä on jo ruutia ja kivääreitä. He elävät hyvin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa mies voi saada sakot, mikäli puhuttelee naista julkisesti pelkällä etunimellä. Naisia kuitenkin uskotaan tässä kirjassa, toisin kuin todellisissa uskonnollisissa yhteisöissä tuohon aikaan, jolloin miehen sana painoi rutkasti vaimoihmisten sanaa enemmän, jos vaimoja edes kuunneltiin. Miesten ajatukset ovat todella vanhanaikaisia, kuten "minusta vaiteliaisuus on vaimossa hyve". Silti, tykkäsin kirjasta todella paljon ja ahminkin sen näin lukupäivän alkajaisiksi. Nyt taidan napata seuraavan kirjan käteen ja jatkaa lukupäivää!

Kukaan ei kaipaa sinua - Michelle Gagnon

Kansi: Y. Bora Ülke & Maarit Norvanto

Don't Turn Around
WSOY
Suom. Inka Parpola
2012
ISBN 978-951-0-40152-1
353 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Michelle Gagnonin Kukaan ei kaipaa sinua on yksi niistä kirjoista, jotka valikoituivat upouuden työryhmän toimesta Vantaan yläkoulujen lukudiplomiin. Minua pyydettiin lukemaan tämä lähinnä ajankohtaisuuskatsauksen vuoksi, vaikka olisin kenties tarttunut tähän joka tapauksessa. Nuorille suunnattuja dekkareita ei ole liikaa ja Gagnonin kirja on kyllä kirkkainta kärkeä.

Noa herää sairaalavuoteesta vailla aavistustakaan siitä, miten on sille päätynyt tai mitä hänelle on tapahtunut. Noustessaan ylös hän tajuaa, ettei todellakaan ole missään tavallisessa sairaalassa ja pian selviääkin, että kyseessä on varastohalli. Hänen rintaansa peittää suuri laastari, jonka alta paljastuu leikkausarpi. Pako on kuitenkin prioriteettilistalla ykkösenä. Paettuaan hän hankkiutuu internetin ääreen, sillä hänen elämänsä on siellä. Paremmin hänet tunnetaan nimimerkillä Rain, yhtenä haktivistiryhmä /ALLIANCE/n parhaista hakkereista. Toisaalla kaupungissa Peter, /ALLIANCE/n perustaja, nimimerkki Vallas, ryhtyy tonkimaan isänsä kuvainnollisia likapyykkejä. Tiedostoja tonkiessaan hän törmää yritykseen, joka kulkee vain lyhenteellä AMRF. Hän yrittää murtautua yrityksen palvelimelle, eikä aikaakaan, kun hänen ovensa murtavat sisään joukko miehiä, joiden johtaja kulkee vain nimellä Mason.

Minulle alkaa pikkuhiljaa valjeta, miksi usein en tykkää dekkareista. Tuntuu, että on lajityypille ominaista, etteivät alussa osaset käy ollenkaan järkeen keskenään, enkä tykkää sellaisesta kaaoksesta. Nautin toki kirjasta siinä vaiheessa, kun palaset alkavat loksahdella kohdilleen joko tekstissä tai päässäni, mutta siihen saakka lukeminen saattaa olla paikoittain tuskaa. Yleensä palikoita asetellaan paikoilleen vasta loppuneljänneksellä, joten kenties tuskaisuus johtuu siis siitä. Kukaan ei kaipaa sinua rakentuu kahdesta alkuun mukamas toisilleen tuntemattomasta nuoresta, jotka sitten kuitenkin tuntevat toisensa /ALLIANCE/n kautta. Ensin Peter palkkaa Noan selvittämään, ketkä hänen kotiinsa oikein tunkeutuivat, mutta Noalle selviää tiedonhaussa paljon muutakin. Sekä Peterille että Noalle kuitenkin käy hyvin pian selväksi se, että kuka heitä sitten ajaakaan takaa, on todellakin tosissaan.

Kukaan ei kaipaa sinua on toiminnantäyteinen (ehkä vähän turhankin), nokkela dekkari. Kyseessä on selvästi sarjan ensimmäinen osa, sillä kysymyksiä jää auki useita. Jotakin valoa AMRF:n toimien ylle langetetaan, juuri siinä määrin, että lukija kiinnostuu ja haluaa (tai minä ainakin haluan) lukea seuraavankin osan. Yleensä tämän kaltaisissa nuorille suunnatuissa dekkarisarjoissa juoni on turhankin yksinkertaistettu ja rikokset lopulta lieviä tai jopa olemattomia. Tässä kirjassa ei ole juonen suhteen säästelty, siitä pisteet kotiin. 

Jotakin noottia täytyy kuitenkin antaa, esimerkiksi kannesta. Kannen tyttö on olevinaan ilmeisesti Noa, mutta verrattuna kirjan henkilöön tyttö on ylettömän pyntätty. Toinen asia, joka kirjassa häiritsi, oli nörttislangi, hakkerien käyttämä termistö, jota viljeltiin joissain kohdin todella runsaasti. Tämä itsessään ei haitannut ja tuntui asiaankuuluvalta, mutta samalla se vaikutti jotenkin päälleliimatulta. Henkilöt eivät käyttäneet slangia ajatellessaan tekemisiään, vain keskustellessaan esimerkiksi anonymousin tekosista (mikäli anonymous on sinulle vieras, linkitän wikipediaan. Kannattaa tutustua mikäli haktivismi kiinnostaa).

Sinä ja minä sitten joskus - Jay Asher & Carolyn Mackler

Kansi: Anna Wolf / Corbis / SKOY

The Future of Us
Otava
Suom. Laura Honkasalo
2011
ISBN 978-951-1-26310-4
317 s.
☆☆
Kirjasto

Siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Kanssani otettiin puheeksi suomentajan merkitseminen ylläoleviin tietoihin ja mietin pitkään, tulisiko tämä vaikuttamaan lukukokemukseeni. Kaikki tiedot, mitä kirjoista yleensä listaan, ovat minulle merkityksellisiä työni kannalta, sillä blogini on minulle myös työkalu jota käytän esimerkiksi kirjavinkkauksia valmistellessani. En mainitsisi kansitaiteilijaa, ellei kansitaide olisi minulle niin tärkeää. En lue rumia kirjoja, en vain pysty siihen. Vielä kun avaan kirjan, ruma kansi huutelee minulle. Päätin merkitä suomentajan, koska sitä minulta pyydettiin ja koska se on kohteliaisuussääntöjen mukaista. Tässä tapauksessa käännöksen taso kuitenkin vaikutti koko kirjan lukukokemukseen ja nautittavuuteen (ei tosin ainoana asiana). Käännös ei ole surkea (vrt. Arséne Lupinin ikuvanhat suomennokset) mutta selvästi keskivertoa huonompi.

En ole ennen kiinnittänyt suomennoksen laatuun juurikaan huomiota, ellei se sitten ole tasoa Assassin's Creed: Black flag, jossa suomennokseen oli jätetty saksankielisestä käännöksestä substantiivien isot alkukirjaimet. Sellainen häiritsee niin paljon, ettei sitä voi olla huomaamatta. Tämän kirjan kielihäröilyt sen sijaan olisivat luultavasti jääneet huomaamatta. En tykkää anglismeista vaikka sorrun niihin usein itsekin. Paikoin huomasin ihmetteleväni tönkköä kieltä tai jotakin hassua ilmaisua ja tajusin, että kun ajattelin sen sanasta sanaan englanniksi, se kuulosti paljon järkevämmältä. En aio jatkossakaan katsoa kirjan kääntäjää ennen kuin lainaan tai ostan jonkun kirjan, mutta tulevaisuudessa Laura Honkasalon nimen näkeminen saattaa herättää minussa levottomuutta. Tätä tämmöistä en halunnut enkä halua vieläkään.

Palatakseni kuitenkin aiheeseen, eli itse kirjaan, Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu vuoteen 1996, jolloin netti ei vielä kuulunut kansalaisoikeuksiin eikä kovin monella (kuten vaikka meidän perheellä) sellaista ollut. Jos halusi roikkua netissä, ei voinut puhua puhelimessa, koska netti käytti puhelinlinjaa ja vaikutti suoraan puhelinlaskuun. Modeemit olivat kömpelöitä ja äänekkäitä vehkeitä, netti oli uskomattoman hidas (muttei yhtä hidas kuin meillä nykyään, heh heh), eikä sellaista sivua kuin Facebook keksittäisi vielä miltei kymmeneen vuoteen. Emma ja Josh kuitenkin eksyvät Facebookiin ihmeen kaupalla vuonna 1996, nuoruusvuosiensa kaaoksessa. Hetken he uskovat sen olevan jotakin mukahauskaa pilaa, mutta pian heille käy selväksi, että muokkaamalla tätä hetkeä he muokkaavat myös tulevaisuuttaan.

Facebookin kaltainen sosiaalinen media vanhenee, ja se vanhenee nopeasti. Tässäkin kirjassa - joka ei ole kuin kolme vuotta vanha - on jo sellaisia asioita jotka pistävät silmään, kuten aikoja sitten haudatut Tökkäykset. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita, erityisesti alussa oleva kohtaus jossa Emma valitsee uudelle tietokoneelleen näytönsäästäjää, eikä osaa päättää ympäriinsä valuvien putkien ja tiililabyrintin välillä. Itselläni oli tiililabyrintti niin kauan kuin se koneelta löytyi ja siihen Emmakin päätyy. 

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Joshin ja Emman suhteella. He ovat olleet parhaita kavereita pikkulapsesta saakka, mutta eräänä marraskuisena iltana Josh ymmärtää asiat pahasti väärin ja aiheuttaa Emman etääntymisen. Jotain sähköä heidän välillään kuitenkin on, sillä vaikka molemmat yrittävät jatkaa elämäänsä tahoillaan, jokin ajaa heitä jatkuvasti yhteen. Facebookista tulee heidän yhteinen salaisuutensa.

En tykännyt Emmasta, en sitten pätkääkään. Hänessä ei ole mitään sympaattista. Hän rutisee ja itkee jatkuvasti, valittaa ja on muutenkin perinjuurin rasittava. Hän ei osaa päättää mitään eikä ole mihinkään koskaan tyytyväinen. Suorastaan toivoin, että tämä kirja päättyisi eri tavoin kuin niin moni muu nuortenkirja. Josh sentään oli ihan siedettävä hahmo, vaikka vähän reppana ehkä. Jostain syystä en syttynyt tälle kirjalle alkuunkaan.

Terveisin äiti - Alice Kuipers

Kansi: Andy Crawford, Getty Images

Life on the Refrigerator Door
Otava
Suom. Katariina Kaila
2007
ISBN 978-951-1-22031-2
233 s.
☆☆☆
Kirjasto

Luin Terveisin äidin tänään kotimatkallani, joka nykyisellään kestää suunnilleen tunnin. Se kertonee jotakin tämän kirjan nopealukuisuudesta, muttei kannata erehtyä sekoittamaan nopeutta helppouteen. En edes tiedä miten tämä kirja päätyi lukulistalleni, mutta eilen siitä tein varauksen ja tänään se saapui. Nyt olen lukenut sen, enkä ihan rehellisesti osaa sanoa oliko se hyvä vai huono. Kansi kertookin jo itse asiassa kirjan sisällöstä enemmän kuin osaisi arvatakaan.

Tarina kertoo siis Clairesta, jonka elämän pitävät kiireisenä koulu, ystävät, pojat ja muut harrastukset, sekä Clairen äidistä, kiireisestä kätilöstä, yksinhuoltajasta joka pyörittää arkea muttei tunnu olevan koskaan kotona. He viestivät toisilleen jääkaapin oveen jätettyjen lappujen välityksellä ja Terveisin äiti koostuukin pelkästään näistä lappusista, muuta kerrontaa ei ole. Sitten Clairen äiti sairastuu rintasyöpään ja viestien sävy muuttuu.

Tämä ei ole kirja, jota kannattaa lukea bussissa. Tekstiä on niin vähän ja se vaatisi oikeastaan niin paljon henkistä panostusta lukijalta, ettei julkisella paikalla lukeminen ole mahdollista. Minulta epäilemättä meni kirjan tunnelma täysin ohi, sillä minuun tämä ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Claire vaikuttaa tytöltä, jolla on elämä, paras kaveri nimeltä Emma, poikaystävä Michael, pupu Peter, koulu ja hyvät arvosanat, isä joka asuu muualla mutta välittää silti Clairesta. Mutta Claire jää lukijalle vieraaksi, sillä lappusten perusteella ei voi oppia tuntemaan ketään. Clairen ja tämän äidin kirjeenvaihto vaikuttaa sellaiselta, että kuka tahansa äiti-tytär -pari voisi sitä käydä. Ei tosin ehkä lappusin, vaan suoraan. 

Rehellisyyttäkin lapuissa silti on. Vaikka Clairen äidin tila heikkenee, heillä on riitoja joita he pyytävät toisiltaan anteeksi, toivomuksia ja tarpeita, jotka kirjataan lapulle kun aikaa näkemiseen ei ole. Claire niskoittelee, sillä 15-vuotias on liian nuori jäämään yksin, kun äiti joutuu käymään kemoterapiassa. Äiti puolestaan väsyy, salailee ja valehtelee asioista, ettei järkyttäisi pikku tyttöään, jonka tietää olevan aivan liian nuori kohtaamaan mitään tällaista.

Tykkään dialogipainotteisesta tarinankerronnasta (jonka vuoksi olenkin varmaan hullaantunut Rainbow Rowellin kirjoihin niin perin), mutta rajansa kaikella. Uskon että Clairen ja tämän äidin päiden sisään olisi ollut helpompi päästä perinteisemmin keinoin, nyt jouduin pakottamaan itseni tuntemaan mukana, kun Claire käy läpi äitinsä sairautta, lukee kirjoja ja katsoo vertaistukiryhmien tuottamia tietopaketteja. Jotain runollisen kaunista tässä kirjassa epäilemättä on ja se antaa mahdollisuuden kurkistaa perhesuhteeseen keskellä aukikääriytyvää tragediaa. Voisin kuvitella, että tästä kirjasta saattaisi olla apua, mikäli omaan perheeseen osuisi jotakin saman kaltaista. Tai sitten ei.

Kuin viimeistä päivää - Lauren Oliver

Before I Fall
WSOY
Suom. Tero Valkonen
2010
ISBN 978-951-0-35712-5
412 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Jos ihan totta puhutaan, tämän kirjan kansi ei napannut minua pätkääkään. Pyörittelin kyllä Oliverin kirjaa useampaankin otteeseen käsissäni ja mietin, että pitäisiköhän nyt sitten kuitenkin lukea, mutta aina vain laitoin kirjan hyllyyn takaisin. Oliverin Delirium teki kyllä vaikutuksen, mutta kansilla on joihinkin meistä enemmän vaikutusta kuin toisiin. Minua tällainen tyylitön, 90-lukulainen kansi syrji oikein todella vahvasti, enkä olisi varmaan koskaan tullut tätä lukeneeksi, ellei ihanainen Laura olisi sitä lopulta lukenut ja suositellut. Joidenkin ihmisten sana painaa enemmän kuin tuhat kuvaa, eikun..

Kuin viimeistä päivää kertoo Samantha Kingstonista, joka elää nuoruutensa huippuvuosia. Hänellä on kaikkea, hän on kaunis, hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä, hänet huomataan ja hän on suosittu. Aina näin ei ollut, mutta siitä Sam ei puhu. On parempi nauttia siitä mitä on kuin märehtiä menneitä. Cupidon päivänä Sam kavereineen tulee kutsutuksi Kent McFullerin bileisiin, joissa on kuulemma tarjolla oluttynnyri. Kaiken lisäksi Sam on sopinut poikaystävänsä Robin kanssa, että tänään on Se Päivä. Sam on myös kiittämätön, itsekeskeinen ja itseään täynnä olevan nirppanokka, joka ei pelkää polkea muita jalkoihinsa. Kaveriporukkansa voimin hän tuhoaa muiden elämiä siinä missä nautiskelee omastaan. Heidän lempi kiusankohteensa on Juliet Sykes, tyttö joka partioleirillä pissasi makuupussiinsa ja jota he nykyään kutsuvat vain Psykoksi. Juliet ei ole ainoa, mutta saa osakseen kaikki kovimmat iskut. Tapahtumantäyteisten bileiden - ja useamman paukun - päätteeksi tytöt lähtevät ajamaan kotiinsa, kun tielle syöksyy jotain valkoista, joka suistaa Lindseyn Range Roverin ojaan ja suoraan päin puuta, vieden Samin hengen.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Sam herää seuraavana aamuna ja äkkää nopeasti elävänsä uudelleen elämänsä viimeistä päivää. Kokemus on järkyttävä, etenkin kun Sam muistaa täysin, mitä edellisenä päivänä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä alkuun miksi on juuttunut tähän yhteen päivään, mutta elettyään sen uudelleen ja uudelleen, hän saa tietää asioita, jotka muuttavat hänen käsityksensä ympärillä olevista ihmisistä lopullisesti.

Sam oli alkuun minusta todella raivostuttava hahmo. Samanlaisia näkee jenkkileffoissa, ja he ovat yleensä niitä elokuvien pahiksia. Sam ei kuitenkaan aina ole ollut suosittu, hänellä on ihan oikea perhe ja pikkusisko, joka ei osaa sanoa ässää oikein. Hän rakastaa ystäviään ja välittää näistä oikeasti, vaikka pikkuhiljaa tajuaakin, kuinka väärässä he ovat olleet. Salaisuudet valkenevat Samille pikkuhiljaa ja jokaisen päivän myötä hän muuttaa jotakin, joko päästäkseen loputtomasta kierteestään tai pelastuakseen muuten. Seitsemännen ja viimeisen päivän koittaessa Sam on aivan eri hahmo. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat edelleen jäljellä, mutta muutoin hän on kasvanut seitsemässä päivässä enemmän kuin monet kasvavat seitsemässä vuodessa. Kirjasta on hankalaa sanoa enempää pilaamatta sitä täysin, mutta harvoin näkee näin aidontuntuista kasvutarinaa. Loppua kohti Samista ihan oikeasti on vaikeaa olla pitämättä.