The White Giraffe - Lauren St John

Kansi ja kuvitus: David Dean

(Valkoinen kirahvi, Nemo, 2007)
Orion
2006
ISBN 978-1-84255-563-7
184 s.
☆☆☆☆
Oma

Lauren St Johnin Afrikkaan sijoittuva lastenkirjasarja on houkutellut minua jo pitkään, mutta syystä tai toisesta se on aina jäänyt hyllyyn (kenties siksi, ettei sarjan ensimmäinen osa ole koskaan ollut paikalla samaan aikaan kanssani). Nemon sivulla sarjasta puhutaan nuortenkirjasarjana, ja miksei tämä sopisi nuorillekin, mutta melko lapsekas Valkoinen kirahvi kyllä on.

Päätähti on Martine, joka herää keskellä yötä siihen, että hänellä on mahdottoman kuuma keskellä Englannin talvea. Hän tajuaa pian, että talo jossa hän asuu on ilmiliekeissä ja selviytymisvaisto iskeytyy kehiin, pelastaen hänet viimetingassa varmalta kuolemalta. Hetken hän pyörii jaloissa satunnaisissa huusholleissa, mutta sitten hänelle selviää, että hänellä on isoäiti, joka asuu Etelä-Afrikassa ja joka on määrätty hänen äitinsä testamentissa hänen huoltajakseen. Martine ei aluksi haluaisi lähteä - isoäidin viestistä käy ilmi, ettei nainen oikeasti halua lasta luokseen - mutta päätyy sitten kuitenkin matkustamaan Etelä-Afrikkaan luonnonsuojelualueelle, jonka hänen isoäitinsä omistaa. Elämä ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, sillä isoäiti vieroksuu lasta talossaan eivätkä koulukaveritkaan ensivaikutelmista huolimatta ole mitään hyviä tyyppejä.

Eräänä yönä Martine sattuu katsomaan ikkunastaan ulos kohti luonnonsuojelualueen juomapaikkaa (hänen isoäitinsä on kieltänyt häntä menemästä suojelualueen porttien sisäpuolelle) ja huomaa yössä legendojen valkean kirahvin. Luvatta hän hiipii puistoon tavatakseen yhden maailman harvinaisimmista eläimistä. Tästä alkaa seikkailu, joka sisältää paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä yhden maagisen poppanaisen, jonka valmistavat ateriat tuoksuvat lukijalle saakka.

Pidin St Johnin mielikuvituksekkaasta tarinasta ja vauhdikkaasta kirjoitustyylistä. Lastenkirjoissa harvemmin jaaritellaan muutenkaan turhia, mutta Valkoinen kirahvi on lastenkirjaksikin nopealukuinen. Juoni etenee rivakasti, paikoin ehkä vähän turhankin vikkelästi ollakseen uskottava. Martine on vastikään orvoksi jääneeksi pikkutytöksi todella neuvokas ja uskalias. Hän pärjää omillaan huolimatta siitä, että on joutunut vieraaseen ympäristöön ja keskelle vaaroja. Paikoittain Martine on kuitenkin ihan kuin kuka tahansa muukin pikkutyttö, joka ikävöi äitiään ja harmittelee ystävien puutetta, itkee suruaan ja kirkuu pelästyessään. Mielenkiinnolla seuraan mihin Martine vielä joutuu. Ja mitä tapahtuukaan leijonasilmäiselle Benille, jolla on ah niin ihana ääni?

Underground - Haruki Murakami

Kansi: Noma Bar, Suzanne Dean

Andaguraundo / Yakusoku sareta basho de
Vintage
2003 (alkup. 1997, 1998)
ISBN 978-0-099-46109-8
309 s.
☆☆☆☆
Oma

Kuten olen maininnut joskus aikaisemminkin, Murakamilla ja minulla on hyvin ristiriitainen suhde. Joihinkin hänen kirjoihinsa en pääse alkuunkaan sisään, jotkut taas vievät mennessään ja tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Murakamin fiktio on kuitenkin aivan oma lukunsa. Underground käsittelee vuoden 1995 kaasuiskua Tokion metroon, jossa kuoli kaikenkaikkiaan 13 henkeä (joista yksi Murakamin kirjan kirjoittamisen jälkeen) ja tuhansia loukkaantui, joitakin pysyvästi. 20.5.1995 viisi miestä nousivat kukin eri linjoilla eri metrojen eri vaunuihin mukanaan sariinia, natsien kehittelemää hermokaasua, suljettuna tiputuspusseihin. Mukanaan heillä oli myös sateenvarjot, joissa oli teroitetut kärjet. Tähtäimessään heillä oli epäilemättä japanilaisen parlamentin jäsenet, mutta kaasu ei diskriminoi ketään.

Underground koostuu suunnilleen kuudestakymmenestä haastattelusta ja sitä seurannut essee The Place That Was Promised sisältää vielä kahdeksan lisää. Alunperin teos piti sisällään vain uhrien haastatteluja, mutta Murakamia syytettiin yksipuolisuudesta (joka hänen mukaansa oli tarkoituksenakin), ja hän koki asiakseen haastatella myös Aum Shinrikyon jäseniä tuodakseen ilmi myös heidän näkökulmansa kaasuiskuihin.

Luin Undergroundia kahdessa pätkässä. Ensimmäisellä kerralla se kävi liian raskaaksi ja minun oli pakko jättää se sivuun, mutta myöhemmin tartuin siihen uudestaan. Kirja on jaoteltu jokaisen viiden iskun mukaan, ja jokainen jakso sisältää alussa pienen esittelyn siitä miehestä, joka kulloinkin puhkaisi sariinipussukan omassa vaunussaan. Muutoin kirjan ensimmäisessä osassa kuullaan vain uhreja ja uhrien omaisia niissä tapauksissa, kun uhrit ovat joko kuolleet tai kykenemättömiä antamaan lausuntojaan.

Puhuin kiinnostuksestani kultteihin ja ihmisten lammasmaisuuteen tietyissä tilanteissa muun muassa Valkea kuin lumen yhteydessä (ja valitin, kun Undergroundia ei saa HelMetistä kuin ruotsiksi, jota en osaa), ja pääkiinnostuksenkohteeni pääsikin kirjan aiheeksi vasta loppupuolella, kun Aumin jäsenet - osa edelleen jäseniä, osa aikaa sitten eronneita - selittivät miksi liittyivät kulttiin. Ilmeisesti Shoko Asahara (Aumin johtaja ja guru) oli hyvin karismaattinen ja voimakas persoona, joka tuntui tietävän kaikista uusista seuraajistaan jotakin perustavanlaatuista, jolla hän sitten teki näihin vaikutuksen. Tutkiskelin myös (hyvin pintapuolisesti) mielenmuokkauksen (tai aivopesun) periaatteita ja myös Asahara vaikuttaa tunteneen nämä hyvin. Kun yksilö eristetään yhteiskunnasta sekä tietolähteistä ja tämä pidetään kiireisenä, saadaan tuntemaan itsensä hyödylliseksi ja palkitaan saavutuksista, hänet on helppo pitää kultin otteessa ja saada tottelemaan älyttömimpiäkin käskyjä.

Olisin kenties kaivannut jotakin iskun tekijöiltä itseltään, sillä haastatellut Aumin jäsenet eivät olleet valtaosin Aumin toiminnan kannalta kriittisiä. Todistajanlausuntoja Murakami on hyödyntänyt pienissä esittelyissä, joissa valaistaan myös kunkin toimijan ajatuksia ja toimintaa iskujen aikaan. Sen sijaan uhrien haastatteluissa nousee esiin keskeisiä juttuja, jotka tosin alkavat pian toistaa itseään.

Kuten muillakin kansoilla, myös japanilaisilla on tarve unohtaa ja päästä yli traumaattisista tapahtumista. Murakami kertoo johdannossa, että oli yllättävän haastavaa saada ihmisiä puhumaan kokemuksistaan. Vaikka haastateltavia olisi ollut enemmän, lopulta vain kuusikymmentä heistä suostui puhumaan. Vaikuttavimmiksi haastatteluiksi nousivat ne, joissa joku puhui läheisistään tai joku viaton ohikulkija oli huomannut hädässä olevat, mennyt auttamaan ja saanut samassa rytäkässä osansa kaasusta. Sariinikaasun oireet tulevat lukijalle hyvin selviksi, samoin japanilaisen hätäjärjestelmän puutteet. Massiivisissa iskuissa sairaalat eivät olleet laisinkaan valmistautuneita ja ambulansseja pystyttiin lähettämään tapahtumapaikoista vain ensimmäiselle. Sairaaloissa ei myöskään oltu tilanteen tasalla, vaan ensimmäiset uhrit meinasivat jäädä täysin vaille hoitoa.

Underground on äärettömän mielenkiintoinen, joskin todella henkisesti raskas dokumentaatio terrorismista, sen aiheuttajista ja sen seuraamuksista. Nimiä on paljon ja ne vilisivät ainakin minulta suurimmaksi osaksi ohi. Yllättävimpiä (tai no, eivät oikeastaan) olivat ne lausunnot, joiden antaja toivoi pikaista kuolemantuomiota syytetyille. Japanissa tosiaan on edelleen kuolemaantuomio voimassa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi kyllä pitää sitä vääränä ratkaisuna.

Khao Lakin sydämet - Marja-Leena Tiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7294-7
237 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tunnustan pyöritelleeni Khao Lakin sydämiä vähintäänkin epäileväisin mielin käsissäni useampaankin otteeseen. Kansi on nätti (jonkin verran nätimpi kuin kuvassa, joka on suurempana pikselimössöä, soosoo Tammi) ja aihe sinällään mielenkiintoinen mutta ääh, lällylomaromantiikkaa, kuka semmoista jaksaa lukea, vai mitä?

No, olinpas väärässä. Emma matkustaa isoäitinsä, tätinsä ja tädin poikaystävän kanssa Thaimaahan. Matkalla on hänelle erityinen merkitys, sillä hän menetti koko perheensä vuoden 2004 tsunamissa ja selviytyi ainoana perheestään kiitos tarjoilijamiehen, joka onki hänet merestä turvaan puuhun. Emma on päättänyt löytää pelastajansa ja kiittää tätä henkilökohtaisesti.

Kirjan takakannessa puhutaan vain Emmasta ja tämän perheestä, mutta toista - traumatisoitumatonta - näkökulmaa kirjaan tuo itäsuomalainen Venla, joka on ensimmäistä kertaa Thaimaassa ikinä, mukanaan suurehkonpuoleinen seurue sukulaisia. He ovat saapuneet nauttimaan Thaimaasta sellaisena kuin se on ja viettämään isoisän 70-vuotispäiviä. Venla jää kirjassa tosin toissijaiseen asemaan, sillä enemmän keskitytään Emmaan, Emman muisteloihin ja Lukakseen.

Olin itse 16-vuotias kun tsunami iski Thaimaahan, enkä seurannut uutisia tai piitannut niistäkään mitä seurasin. Niinpä minulta epäilemättä meni ohi yhtä jos toistakin koskien tätä luonnonkatastrofia. Khao Lakin sydämet valottaa hyvin tapahtumien kulkua, uhrien määrää ja tuhon valtavuutta. Emman mukana pelastutaan tulva-aallon kynsistä, päästään evakkokyydillä sairaalaan jossa vallitsee täydellinen kaaos, etsitään paniikissa tuttuja kasvoja ja lopulta matkustetaan kotiin, jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Matka takaisin tapahtumapaikalle on Emmalle raskas ja lukijallekin useampaan otteeseen riipaiseva. Kukapa ei olisi joskus pelännyt menettävänsä jonkun läheisen? Tässä Emma nyt käy läpi sitä tuskaa, joka sellaisesta seuraa.

Venla puolestaan on humoristisempi tyyppi. Kenties Venlan kautta kirjaan ja tarinaan on haettukin kepeämielisyyttä, sillä pelkästään Emman näkökulmasta tarinasta olisi saattanut tulla liian pakokauhuinen ja ahdistava. Tarkoitus ei varmastikaan kuitenkaan ollut tehdä Thaimaasta pelottavaa matkakohdetta, vaan tuoda ilmi tsunamin jälkiseuraamukset ja jälkiseuraamusten seuraamukset. Kaikenkaikkiaan kovin onnistunut kirja, joka toi tunteita pintaan yhden jos toisenkin kerran.

Hello, I love you - Hellevi Salminen

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Otava
2013
ISBN 978-951-1-26601-3
126 s.
☆☆
Kirjasto

Vinkkinä: Mikäli et ole kirjaa lukenut mutta aiot, niin älä lue tätä. Lue kirja ensin ja palaa sitten takaisin. Uskon, että meillä saattaa olla tästä aiheesta melko hyvät keskustelut, mutta tahdon, että muodostat kirjasta ensin oman mielipiteesi ennen kuin luet minun omani! Teksti sisältää myös spoilereita.

Hello, I love you lupailee takakannessaan kolmiodraamaa ja yhtälöä, jonka loppuratkaisua on joidenkuiden vaikea hyväksyä. Ajattelin, että sen sijaan että tässä käsiteltäisiin (anteeksi vain) mielestäni jo aika loppuunkäsiteltyä homoteemaa, tässä käsiteltäisiin esimerkiksi polyamoriaa tai jotakin vastaavaa seksuaalista poikkeumaa, joka ei olisi ihan niin esillä.

Ymmärrän toki, että tällaiset kirjat ovat tärkeitä niille, jotka käyvät läpi juuri tätä mitä kirjan päähenkilö Luukas käy ja Salmisen Hello, I love you on ainakin sellainen kirja, jonka kuka tahansa esiteini-ikään ja seksuaalisten halujen heräämiseen havahtunut poika - vaikka lukematonkin - jaksaa lukea kannesta kanteen. Ellei siis pakahdu runolliseen kieleen ja symbolisiin ilmaisuihin ennen sitä. Nuortenkirjaksi Hello, I love you on sekä helppo, että vaikea. Luvut ovat lyhyitä, sivut ilmavia ja kirja on jaoteltu osiin niin, että tuntuu kuin koko ajan etenisi, mikä nykyajan saavutusyhteiskunnassa on todella hyvä juttu.

Kirjan takakannessa sanotaan myös, että kyseessä on rohkea kuvaus ajankohtaisesta aiheesta, mikä minusta on vähintäänkin hiukkasen harhaanjohtavaa. Luukas tapaa ranskalaisen kultasilmäisen Danielin juhannuksena maalla, jossa kesää ovat viettämässä myös Emmi, Luukaksen lapsuudenystävä, sekä joukko aikuisia, joiden ihmissuhteita en lähde tässä edes puimaan. Sanottakoon nyt niin, että Luukaksen äiti on karannut Emmin isän matkaan ja Emmin äiti koittaa parhaansa mukaan vikitellä Luukaksen isää. Paikalla on myös Luukaksen kummisetä hemaisevan pariisilaisen vaimonsa kanssa - he ovat syyllisiä myös Danielin läsnäoloon.

Kirjassa kuvataan nuorten kohtaamista, ihastumista, ensihellimisiä, suukkoja ja mustasukkaisuutta. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Emmi on ihastunut Luukakseen ja Luukas puolestaan Danieliin, joka taasen ei saa silmiään irti Luukaksesta. Kolmiodraaman sijaan meille tarjoillaan kolmipyöräinen, jonka vinkuva etupyörä Emmi on. Kertomuksia kahden pojan (ja kahden tytön) välisistä rakkaussuhteista on olemassa pilvin pimein, mutta toivoin, että Salmisen teoksella olisi jotain uutta annettavaa. Ei ollut.

Siinä vaiheessa jossa nuori tarttuu kirjaan lukeakseen homoeroottisista suhteista - oli se sitten kaunoa tai tietoa - hän yleensä on itse siinä pisteessä, että epäilee jotain ja haluaa tietää seuraamuksista. "Entä jos olen?", "mitäs jos kerron iskälle?". Siinä vaiheessa kun Hello, I love you pääsee siihen pisteeseen jossa näitä teemoja käsiteltäisiin, kirja päättyy hyvin äkkiä ja lyhyeen. Olisin kaivannut kirjaan enemmän ja syvempää pohdintaa esimerkiksi siitä, miksi Luukaksen isä suhtautuu asiaan niin kuin suhtautuu, mikä Luukaksen äidin reaktio olikaan, miten Luukas ehkä olisi toivonut suhteensa Danieliin jatkuvan ja muutenkin lisää ja enemmän siitä, miten vanhan sukupolven ja tämän nuoremman, toisiinsa rakastuneen, yhteentörmäyksessä tapahtuu ja miten siitä on mahdollista selvitä yli. Suljin kirjan puuskahtaen, ja omasta mielestäni syystä. Kyllä nyt kuka tahansa osaa ihastua, mutta mitään sisällöllistä kirja ei tuo mihinkään seksuaalisuuskeskusteluun.

Magyk - Angie Sage

Kansi ja kuvitus: Mark Zug

(Magiaa, WSOY, 2009)
Katherine Tegen Books
2005
ISBN 978-0-06-057731-5
564 s.
☆☆☆☆
Oma

Muistelisin aloittaneeni tämän kirjan joskus aikoinaan kun se suomennettiin ja saapui kirjastoihin. Silloin se ei napannut, eikä alkuun napannut oikein nyttenkään. Lähes 38-asteen kuume ja karmiva räkätauti eivät varmaankaan auttaneet kirjan sisäänpääsyä, mutta yhtäkaikki jaksoin tämän lukea, järkyttävästä päänsärystä huolimatta. Niin se vain on, että hyvä tarina vie ajatukset maallisista huolista!

Magyk aloittaa Angie Sagen seitsenosaisen sarjan joka kertoo Septimus Heapista, seitsemännen pojan seitsemännestä pojasta. Loppuratkaisu on melko itsestäänselvä jo alkumetreillä, mutta mielenkiinnollahan kirjaa silti luki, sillä se oli niin täynnä värikkäitä yksityiskohtia, mielenkiintoisia sattumia ja ennen kaikkea magiaa, joka ei toiminutkaan ihan taikasauvan heilautuksella. Silas Heap ja Sarah Heap siis menettävät kirjan alussa seitsemännen poikansa Septimuksen, jonka kätilö kiikuttaa yöhön huutaen tämän olevan kuollut. Silas, joka on ollut reissussa hakemassa lääkkeitä, löytää kotimatkallaan tummahiuksisen, violettisilmäisen tytön. Parasvelho (piti ihan tarkistaa käännös, englanniksi hän on ExtraOrdinary Wizard) Marcia Overstrand kohtaa Silasin yössä ja vannottaa tämän pitämään tytön syntyperän omana tietonaan. Niinpä Heapit kasvattavat Jennan omanaan, yhtä tietämättöminä tämän sukujuurista kuin kaikki muutkin.

Pääosissa kirjassa seikkailevat paitsi Jenna, myös tämän kuusi veljeä, vanhemmat, Nuoren Armeijan poika 412 jonka Marcia ja Jenna löytävät lumeen hautautuneena sekä sekalainen joukko maagista henkilöstöä, jotka jokainen istuvat tarinaan omalla tavallaan. Pidin kirjassa erityisesti mielikuvituksellisesta taruolentojen kirjosta sekä polveilevasta juonesta. Olen aina tykännyt fantasiakirjoissa siitä, että sankari löytää jonkin esineen tai oppii jonkin asian, jolle sitten myöhemmässä vaiheessa paljastuu jotakin yllättävää käyttöä. Sellaisia yhteyksiä tässä kirjassa oli rutkasti.

Kirjan pääpahiksessa DomDanielissa haistan kyllä jotain hyvin Seymourmaista (tai Final Fantasya pelaamattomille osuvampi olisi kenties Voldemortmaista).

Katso minuun pienehen - Kaj Korkea-aho

Kansi: Anders Carpelan

Se till mig som liten är
Teos
2009
ISBN 978-951-851-251-9
287 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Pidempään blogia seuranneet muistanevat, että pidin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -teoksesta erityisen paljon. Siinä minua viehätti kaikki, suomalainen mystiikka, pimeys, synkkyys, taustalla piilevät teemat. Katso minuun pienehen ei yllä lähellekään Korkea-ahon toisen teoksen asettamaa rimaa. Toisaalta nyt puhutaan esikoisteoksesta, joka - vaikkakin on voittanut jonkin sortin palkinnon jossain kilpailussa (ks. kannen lätkä) - on loppujenlopuksi kuitenkin esikoisteos ja kärsii monista esikoisteosten nikotteluista.

Katso minuun pienehen on erikoinen kirja monessakin mielessä. Se kertoo 23-vuotiaasta Kasperista, joka työskentelee lihavarastolla ja pitää ainoana kaverinaan erikoista tyyppiä jota kutsutaan Pornoksi ja jolla on aina nuuskamälli huulessa. Pornon lisäksi Kasper viettää aikaa tyttöystävänsä, rutkasti nuoremman Linan kanssa. Lina vaikuttaa päällisin puolin ihan tavalliselta tytöltä, mutta kotoa paljastuu salaisuuksia. Linan isä on ihan peruskaveri joka tykkää kalastamisesta ja veneilystä, Linan äiti taasen kiihkouskovainen joka on täysin vakuuttunut siitä, että Kasperia asuttaa jonkin sortin piru. Koko kirja alkaa siitä, kun Linan äidillä vihdoin tippuu viimeinenkin ruuvi ja tämä lukitsee itsensä kylpyhuoneeseen, vain yrittääkseen sitten murhata sinne murtautuneet ambulanssimiehet aviomiehensä partaveitsellä.

Kasperia vaivaavat myös lukuisat lapsuuden traumat, jotka kelluvat pintaan pikku hiljaa kirjan kuluessa. Kasper syöksyy itsekin syvemmälle ja syvemmälle hulluuden syövereihin ja keksii sitten syyttää televisiomaston punaista lamppua ("silmää") kaikesta pahasta mitä elämässä tapahtuu. Mielenkiintoisena ja mukaansatempaavana tarinana alkanut kirja lähtee luisumaan alamäkeen pian keskivaiheen jälkeen ja sitten täytyykin jo pidellä lujasti kiinni, että pysyy menossa mukana. Kasper hyppii ajatuksissaan ja muisteloissaan ajassa ja paikassa, miettii tekemiään pahuuksia ja tapahtuneita onnettomuuksia. Muistot palailevat pätkittäin, mutta tarinan alkuvaiheilla esiintyvät elementit eivät toistu tai eivät ainakaan selity välttämättä missään vaiheessa.

Myönnän tosin, että mielenkiintoni kirjaan hiipui sitä enemmän, mitä absurdimmaksi Kasperin päänsisäinen maailma kävi, joten en edes väitä pysyneeni kärryillä ihan viimemetreille saakka. Lukupiiriläiset olivat kanssani tästä yhtä mieltä siinä, että juoni menee todella sekavaksi loppua kohti. Joku sellaisestakin varmasti tykkää, mutten ole koskaan viihtynyt sellaisten kirjojen parissa joissa sukelletaan syvälle ihmismielen syövereihin niin, että tekstistäkin menee järki.

Mitä pitkäksi venyneeseen hiljaisuuteeni tulee, sanottakoon sen verran, että kirjasto jossa olen töissä, meni nyt remonttiin ja olen joutunut (päässyt) sopeutumaan uuteen työyhteisöön. Siinä on haasteensa tällaiselle ihmiskammoiselle piilointrovertille kuin minä.

Tuomas Karhumieli - Ritva Toivola

Kansi: Jussi Kaakinen

Tammi
2009
ISBN 978-951-31-4652-8
260 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli ammentaa suomalaisesta kansantarustosta ja mytologiasta. Karhuissa sinällään on ollut mielestäni aina jotakin todella vetovoimaista ja mystistä, joten epäilenpä, että karhu oli tässä nyt se, joka minua eniten kiinnosti. Toivola itsessään kun on entuudestaan täysin tuntematon minulle.

Tuomas Karhumieli kertoo siis Tuomaasta, joka on ollut huutolaisena Katajaisen talossa, mutta saa elämänsä ensimmäisen työpaikan kestikievarin tallirenkinä ja matkustaa taloon töihin. Talvi on kylmä eikä rengintuvassa ole polttopuita, joten Tuomas kietoutuu pakkasta vastaan karhunturkkiin. Kummallisten unien saattelemana hän nousee seuraavaan päivään. Hän tutustuu talon väkeen, kotihaltiaan joka on suuri harmaa kissa sekä piakkoin toiseksi rengiksi palkattuun Jukoon, joka on turhantärkeä kehuskelija. Jukosta onkin roppakaupalla harmia paitsi Tuomaalle, myöhemmin myös koko talonväelle.

Tuomas Karhumieli on kirjana varsin leppoisa ja tasaiseen tahtiin etenevä. Tuomas kuulee tarinoita suolla asustavista haamuista, Suo-Saarasta jonka uskotaan olevan noita sekä Räpylä-Niemisestä, jolla on räpylät jalkojen paikalla ja jonka huhutaan osaavan keskustella kalojen kanssa. Tavataanpa kirjassa jos jonkin sortin metsänhaltiaa ja -henkeäkin.

Kirjassa oli ehdottomasti jotakin kansantarun henkeä, sillä mieleeni nousi jatkuvasti vanhoja suomalaisia satuja, joita joskus lapsena luin. Samaa leppoisuutta ja luonnon läsnäoloa oli tässäkin kirjassa. Jännitystä tarinaan toi ryöväreiden joukko, jota vallesmanni ei koskaan saanut kiinni, sillä porukan pomona toimi Räkkä-Reku, jolla oli taito piiloutua metsänpeittoon. Tätä kykyä käyttävät muunmuassa maahiset, joita kirjassa ei sentään näy.

Vaikkei Tuomas Karhumieli nyt ylläkkään ihan muiden lastenfantasiaromaanien tasolle seikkailuissa ja jännityksessä, se on kuitenkin ihana tarina joka tutustuttaa suomalaiseen kansantarustoon ja arvokas sellaisenaan. Tämä sopii myös nuoremmille lapsille, sillä veri ei kirjassa lennä eikä pelottavilla jutuilla mässäillä. Mykkäpiian suokin on lopulta ihan harmiton, vaikka pienenpieni ailahdus ahdistusta mahanpohjassa kävikin Annin astellessa sinne kääpiä noutamaan.

Sen verran tahtoisin kuitenkin sanoa - ja tämä on häirinnyt ennenkin, ei suinkaan ainoastaan tämän kirjan kohdalla - että kun kirjoitetaan vahvoja naishahmoja, niin miksi näiden on pyrittävä aina olemaan mahdollisimman miehekkäitä, siis surkeita kodinhoidossa ja käsitöissä, mielellään lyhythiuksisiakin, kuten Anni? Olisi hauskaa kerrankin kohdata vahva naishahmo, joka on ylpeä siitä, mihin naisena pystyy. Miehet eivät (ainakaan menneeseen aikaa sijoittuvissa tarinoissa) tiedä kodinhoidosta tai käsitöistä hölkäsen pöläystä, joten miksi naisen pitäisi kilpailla miesten kanssa näiden omassa lajissa, kun hänellä selvästi on etulyöntiasema jossain ihan muussa?

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla - Catherynne M. Valente

Kansi ja kuvitus: Ana Juan

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making
Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-9118-8
339 s.
☆☆☆
Kirjasto

Tässäpä on kirja, jolla on täysin tarpeettoman pitkä nimi ja joka kiehtoi minua juuri siitä syystä. Olen seisottanut tätä nimenomaista kirjaa hyllyssäni luvattoman pitkään, ja kun en halunnut lukea putkeen liian montaa suomalaista lastenfantasiakirjaa (toisto pilaa minkä tahansa asian), päätin tarttua sitten tähän. Kansi on sievä, kuten kuvasta näkyy, ja takakansi lupailee jotakin Liisa Ihmemaassa -kaltaista. Minä kyllä vähän petyin.

Kirja kertoo siis 12-vuotiaasta Syyskuu-tyttösestä, joka matkustaa Vihreän tuulen seurassa Satumaahan. Hän kohtaa matkoillaan jos minkänäköisiä ja -kokoisia otuksia, aina hiisiäisistä valtaisan suureen, kirjoja rakastavaa louhikäärmeeseen (kyllä, louhikäärmeeseen). Tarttuupahan hänen seurueeseensa myös kummallinen, sininen poika nimeltä Lauantai. Satumaa on joutunut ilkeän Markiisittaren kynsiin, joka luo käskyjä ja määräyksiä täysin mielivaltaisesti. Syyskuun harteille lankeaa vastuu Satumaan pelastamisesta.

Tämä tarina viehätti mielikuvituksekkuudellaan ja lennokkuudellaan. Satumaassa eivät päde mitkään luonnonlait eikä otusten monimuotoinen kirjo tunne rajoja. Sanoilla leikitellään ja niitä väänellään juurikin niin paljon kuin huvittaa ja totta, jotain päätöntä liisaihmemaassamaisuutta tässä kirjassa on. Päättömyyttä on minusta tosin liikaa, jopa siinä määrin, että kirjailijakin tuntuu menneen ajatuksissaan hiukan sekaisin. Esimerkiksi samalla aukeamalla Kuolema kiipeää Syyskuun polvelle istumaan kahdesti laskeutumatta välillä maahan. Välillä tekstiä oli hankala seurata, kun koko ajan tapahtui niin paljon, eikä asioissa ollut välttämättä juurikaan johdonmukaisuutta. Kenties olen hukannut jonkin kyvyn seurata sekasortoisesti etenevää tarinankerrontaa, sillä tästä kirjasta tuntuvat monet muut tykänneen paljonkin.

Jos kirjassa on jotakin hyvää, niin tapa, jolla Valente kietoo kaikki lukijan aistit mukaan tarinaan. Hän käyttää lukuisia rivejä kuvaillakseen asioiden tuntua, tuoksua, ääntä, makua ja värejä. Hän tekee muutoin ehkä tylsistäkin paikoista (kaupungeista, esimerkiksi) hauskoja ja mielenkiintoisia herättämällä ne eloon ja luomalla ne materiaaleista, joita ei perinteisesti talonrakentamiseen käytetä (kuten leivästä). Jatkoin lukemista lähinnä siksi, että kirja oli täynnä kirkkaita värejä ja ihania tuoksuja, jotka tekivät tarinasta niin kovin herkullisen. Kirjan lukeminen oli vähän kuin olisi tipahtanut keskelle Ghiblin animaatiota. Tarina ei välttämättä käy järkeen, mutta varpaita kipristyttäviä yksityiskohtia on senkin edestä.

Tuliterä (Sammon vartijat, osa 1) - Timo Parvela

Kansi: Jussi Kaakinen

Tammi
2007
ISBN 978-951-31-3999-5
227 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Suomalainen mytologia on kiehtonut enemmän tai vähemmän aina ja päätin jokin aika sitten, että minun pitäisi ihan oikeasti laajentaa lukukokemuksia myös lastenkirjoihin. Onhan niitä tässä jokunen tullut luettua, muttei mitenkään merkittävän montaa. Timo Parvela on nimi, joka herättää positiivisia mielikuvia, ja ehkä siksikin Tuliterä vaikutti jotenkin luontevalta aloituspisteeltä lasten fantasiaan uudelleen tutustumiselle.

Tuliterä kertoo Ahdista, Ilmarista ja Ilmarin isosiskosta Ainosta, joiden isät ovat kadonneet kalareissulla. Ilmarille ja Ainolle on sentään jäänyt vielä äiti, mutta Ahti on loputtoman yksinäinen, sillä hänen äitinsä lähti lätkimään jo Ahdin ollessa ihan pikkuinen. Poppoo soittaa kevätjuhlassa kantelekonserton, joka onkin yllättävän täynnä mystistä voimaa. Jopa niin paljon, että rehtori vajoaa tuoleineen puolitiehen lattian läpi. Kantele, jota Ahti soittaa, on peräisin vanhalta mieheltä, joka pitää majaa kaatopaikan kupeessa. Tämä mies tuntuu tietävän enemmän kuin antaa ilmi. Seikkailu alkaa varsinaisesti siinä vaiheessa, kun yön pimeydessä Ahdin kimppuun koittaa käydä ihka-aito hiisi. Ilmeisesti Ahdin kantele ei olekaan mikä tahansa soitin. Pian Ahdille, Ilmarille ja Ainolle selviääkin, että heille on langennut Sammon vartijoiden tehtävä ja että heidän on pidettävä loput Sammon palaset poissa Louhen käsistä hinnalla millä hyvänsä.

Tuliterä on vauhdikas seikkailu, jossa on tappelun lisäksi ihan pikkiriikkisen orastavaa romantiikkaakin, kun Ahti iskee silmänsä Saanaan, ruskeasilmäiseen kaunottareen. Tarina etenee joutuisasti ja mukaansatempaavasti, kenenkään hahmon selässä ei roikuta turhan pitkiä aikoja vaan keskitytään nimenomaan olennaiseen. Kalevalarunojen käyttö tuo tarinaan sopivasti mystiikkaa ja tekeehän se toki runoista hauskempiakin, kun niitä vähän hahmojen toimesta avataan. Tunnustettakoon, että joku selkokielinen versio tulisi itsellekin välillä tarpeen nyt kun Kalevalaa olen ruvennut selailemaan, puhumattakaan siitä, että olisin lukenut sitä joskus neljäsluokkalaisena. Tuliterä - vähän niin kuin aiemmin esittelemäni Geoetsivätkin - esittelee lapsille helposti tuntemattomaksi jäävän uuden asian ja tekee siitä mielenkiintoisen ja hauskan, sekä kannustaa ennakkoluulottomasti kokeilemaan. Tykkäsin myös Parvelan vikkelistä vitseistä ja sananparsista. Kirja oli myös paikoin hyvin jännittävä, eikä aina voinut tietää, kuka nyt on hyvis ja kuka ei.

Kirjan ulkoasu saa oikein erityismaininnan. Tykkään kuvan maalauksellisuudesta ja siitä, että kansi aukesi pikkuhiljaa tarinan edetessä. Koitin alkuun arvailla, kuka on kukakin, mutta myöhemmin minulle selvisi, että olin todella väärässä ensimmäisten arvausten kanssa. Nyt vähän harmittaa, ettei minulla ole toista osaa johon tarttua, sillä tämä jäi nyt sen verran jännään kohtaan, että olisin ihan mielelläni halunnut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Täytynee nyt odottaa viikonlopun ylitse ja lainata sitten seuraava osa heti tiistaina!

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus - Johanna Hulkko

Kansi: Jari Paananen

Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5583-9
164 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Johanna Hulkon Geoetsivät sai kunnian olla ensimmäinen kirja, jonka luin ihan vain siksi, että se oli valikoitunut kakkosdiplomilistalle. Olen kyllä aikaisemminkin pällistellyt Geoetsiviä töissä ollessani ja ihmetellyt nättiä kantta. Geokätköily myös harrastuksena kiinnostaa ja houkuttaa, joten ehkäpä kenties oli vain ajan kysymys, koska tarttuisin tähän syystä tai toisesta.

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus kertoo Raparperista ja tämän ystävästä Emmistä, jotka ovat perustaneet geokätköilytunnuksen nimeltä Geoetsivät. Porukkaan liittyy mukaan myös Emmin pikkusisko Salli, joka onnistuu löytämään yhden kätköistä ennen kumpaakaan isommista tytöistä. Raparperi harrastaa ilmeisesti myös partiota, joka kai alunperin geokätköilyä edeltäneen lodjauksen keksi (Wikipedian mukaan jo 1850-luvulla, kappas). Tytöt joutuvat kätköä etsiessään kuitenkin kahnaukseen poikaporukan kanssa, jotka ovat livauttaneet kätköön kuolleen kalan ja pihistäneet sieltä reissuötökän. Kostoksi tytöt päättävät säikäyttää pojat yllättämällä nämä hiidenkivellä, jota väitetään kummituskiveksi. Tytöt saapuvat Raparperin isien johdolla paikalle kuitenkin vääränä päivänä ja kosto menee pieleen. Kunnes tytöt sitten keksivät polkea hiidenkivelle keskenään.

Geoetsivät on ideana todella hauska ja tutustuttaa lapsia uuteen luontoharrastukseen huumorin ja huvittavien käänteiden kautta. Seikkailua onkin luvassa kun Raparperi bongaa kiven läheisyydestä kummallisen miehen, joka piilottaa metsään jotakin ja kun tyttöjen pyöräretken kohdalle sattuu useampikin surkea sattumus. Kirjan ulkoasu on mielettömän hieno ja kutsuva, vaikka jollain tapaa piirrokset tuovat mieleen Hugon, tiedättehän "älä kaiva nenää samalla sormella kun pelaat". Kuulin myös, että tämä kirja innoitti ainakin yhden pikkutytön ihan oikeastikin kokeilemaan geokätköilyä!