Delacorte Press
2010
ISBN 978-0-385-73875-0
361 s.
☆☆☆☆☆ Oma The Maze Runner
Sarjassaan toinen osa, älä siis lue tätä jos et halua spoilereita ensimmäisestä osasta. Huomauttaisin myös, että Maze Runnerista tulee syksyllä ilmoille elokuva, joten vielä ehdit hipsteriksi ("luin sen kirjan kuule kauan ennen kuin siitä tehtiin mitään leffaa", tiedättehän).
Scorch Trials on nimenomaan juurikin sitä. Thomas luulee päässeensä turvaan labyrintistä, luulee kaiken olevan hyvin, luulee Teresan olevan Se Oikea ja muutenkin masu on täynnä, päällä on puhtaat vaatteet, on lämmintä, mukavaa ja juoksevaa vettä. Ja sitten kaikki hajoaa palasiksi. Paljastuu, etteivät Gladerit todellakaan ole turvassa, eivät lähelläkään. WICKED - ensimmäisessä osassa tutuksi tullut pahisjärjestö - on vain järjestänyt pojille (ja Teresalle) kyydin sairaan testinsä seuraavaan osaan, jossa nämä kohtaavat lisää vaaroja ja vaikeuksia. Toisessa osassa avataan enemmän maailmaa sellaisena kuin se Maze Runner -sarjan aikakaudella on, tutustutaan sairauteen joka kulkee nimellä Flare ja sen sairastuttamiin ihmisiin jotka kutsuvat itseään Crankeiksi. Kannoin miehelleni kolme kirjaa nenän eteen ja pyysin valitsemaan niistä yhden, ja ensimmäinen kysymys Scorch Trialsista oli "onkstää joku zombikirja?". Tämän jälkeen valinta olikin sitten selvä.
Ja tottahan se on. Crankit muuttuvat aina vain enemmän ja enemmän zombien kaltaisiksi sairauden edetessä. Kyseessä on ilmeisesti ruton kaltainen tauti, joka tarttuu ja leviää ihmiskontaktista. Thomas ja kumppanit saavat kirjan alussa tietää, että heihin on istutettu Flare, ja että heillä on kaksi viikkoa aikaa taivaltaa sadan mailin matka turva-alueelle, jossa parannus heitä odottaa. Pojilla ei ole mitään menetettävää, joten he lähtevät matkalle.
Dashner kirjoittaa toimintaa oivallisesti. Kirjaa lukee samalla intensiteetillä kuin hyvää leffaa katsoo, välistä teki mieli oikein hakea popparit ja limu seuraksi. Aina kun joku keskeytti lukemiseni, minua rupesi ärsyttämään pitkälti samaan tapaan kuin jos olisin joutunut pausettamaan jonkun todella hyvän ja mielenkiintoisen leffan tosi jännään kohtaan. Scorch Trialsit osoittautuvat jos mahdollista vieläkin vaarallisemmiksi kuin Labyrintti, josta Thomas kumppaneineen onnistui pakenemaan. Nyt vastassa eivät ole puolimekaaniset hirviöt (ainakaan heti aluksi), vaan joukko eriasteisesti sairastuneita ihmisiä, joiden mielenliikkeistä ei voi olla täysin varma. Ja kun tähän otetaan mukaan vielä Teresan mystinen katoaminen ja Aris-nimisen pojan äkillinen ilmaantuminen, on soppa valmis. Thomasta pyöritellään suuntaan ja toiseen, eikä lukijakaan pian enää tiedä, mihin uskoa. Tässäpä teille jatko-osa, joka päihittää ensimmäisen. Onneksi minulla ei ole valtaisia kirjapinoja luettavaksi, vaan voin jatkaa suoraan seuraavaan osaan. /denial
En yleensä juurikaan kirjoittele tänne mitään "turhaa", mutta kun minut nyt kerrankin haastettiin johonkin, niin pakkohan siihen sitten oli vastata. Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Mari paukautti tällaisen haastekysymyslistan, ja ainahan sitä itsestään on mukava puhua.
1. Millaista musiikkia kuuntelet ja milloin?
Musiikkimakuni riippuu todella paljon päivästä. Joskus uppoaa nuoruusaikojen nostalgiahipat (kuten Alice Cooper ja Mojo, nyt vaikka), toisinaan kuuntelen uusinta uutta (siis radiota) ja joskus sitten kokeilen ja saatan jopa löytää jotain hyvää. Viimeisin näistä löydöistä on sellainen post rock bändi kuin God is an astronaut. Todella hieno. <3 Kuuntelen musiikkia kaikki työmatkat ja usein kun haluan oikein keskittyä johonkin. Joskus esimerkiksi ennen kirjoittamisrupeamaa saatan etsiä tunninkin fiilikseen sopivaa biisiä, jolla pääsisi flown nurkkaan kiinni.
2. Mistä sait idean (kirja)blogin aloittamiseen?
Kirjablogi syntyi rakkaudesta bloggaamiseen (olen pitänyt jo jonkin aikaa henkilökohtaista blogia, joka on tosi jäänyt tämän myötä vähän vähemmälle huomiolle) sekä koulussa olleista lukupäiväkirjatehtävistä. Tykkään kirjoittaa käsin, mutta koulutehtävien teko on jostain syystä aina ollut aivan järjettömän puuduttavaa. Kirjablogin ylläpitäminen antoi puhtia sellaisten kammottavan ikävien kirjojen lukemiseen kuin vaikkapa Candide. Täällä pohjantähden alla olisi varmaan uponnut ilman apujakin, mutta jostain syystä kirjablogista tuli yllättävän rakas harrastus. Bloggaaminen auttaa selvittämään omia ajatuksia ja tunteita luetuista kirjoista, sekä helpottaa niiden muistamista myöhemmin, kun täytyy esimerkiksi vinkata jollekulle jotakin kirjaa.
3. Kuinka usein olet internetissä ja liittyvätkö istuntosi yleensä jollain tavalla kirjoihin?
Olen jo työnkin puolesta paljon netissä, mutta vietän ison osan vapaa-ajastakin koneella. Kirjoihin istunnot liittyvät yleensä aina tavalla tai toisella, välilehdissä on auki kirjablogeja, bloggaajien Facebook-ryhmä, nettikirjakauppojen sivuja ja toki blogger. Viimeisimpänä lisäyksenä on nyt Goodreads, jota koitan opetella käyttämään. Internet kulkee aina mukanani, jos ei koneella niin puhelimessa. Joskus käy niin onnettomasti, että sitä ei ole saatavilla ja silloin on orpo, mutta samalla todella tyyni olo. On ihanaa kun tietää, että nyt voi ihan oikeasti vain rauhoittua ja keskittyä omiin, yksityisiin juttuihin.
4. Seuraatko uutisia säännöllisesti?
Luen yleensä vähintään uutisotsikot, mutten voi sanoa, että aktiivisesti seuraisin, mitä maailmalla tapahtuu. Uutisista aiheutuu usein vain turhaan pahaa mieltä ja murhetta, joten vietän mieluummin aikani eskapistisessa pienessä kuplassani. Työssäni on kuitenkin pakko tietää edes suurinpiirtein maailmanmeno, joten yleensä vilkuilen tosiaan ne otsikot, etten ole täysin pihalla kun asiakas tulee juttelemaan eduskunnan uusimmasta mokasta tai siitä ja siitä julkkiksesta josta kirjoitettiin se ja se kirja ja nyt siitä tehdään elokuva.
5. Missä toivot olevasi viiden vuoden kuluttua?
Joko Seinäjoella opiskelemassa kirjastoalan tradenomiksi tai jo valmistunut ja (vakituisissa) töissä jossakin mielekkäässä, mukavassa paikassa. Voisin myös asua isommassa asunnossa/talossa, jossa olisi oma kirjasto ja enemmän tilaa koirille. Yhden voisin vielä ottaa. :)
6. Kirjoitatko omia tarinoita?
Kirjoitin aikaisemmin aika paljonkin. Lisäksi harrastin luovaa kirjoittamista ja tekstimuotoisia roolipelejä, jotka vaativat aika paljonkin aikaa ja mielikuvitusta. Nykyään sellaiseen ei enää oikein riitä resursseja, mutta kirjoittaminen on silti rakas harrastus.
7. Millainen on paras lukuympäristö?
Meinasin sanoa, että oma sänky lämpöisen peiton alla, mutta sellaiseen tuppaan lähes poikkeuksetta nukahtamaan. Paras taitaa olla työmatkan aikana bussissa, luurit korvissa ja omaan kuplaan sulkeutuneena. Musiikki hukuttaa äänet ja joskus toivon, että työmatka kestäisi ikuisesti, jotta voisin vain jatkaa lukemista.
8. Onko sinulle helppoa heittäytyä mukaan kirjan maailmaan?
Riippuu todella paljon kirjasta. Useimmiten on, etenkin kun saan hukutettua muut äänet ympäriltäni, mutta joskus en vain pääse kirjaan sisään. Sellaiset kirjat kovin usein jäävätkin sitten kokonaan lukematta.
9. Kenen päähenkilön kenkiin haluaisit astua ja minkä kirjan seikkailun haluaisit itse kokea?
Tämä on hei aika helppo. Harry Potterin, tietenkin. Kasvoin samaa vauhtia Potterin kanssa, joten kirjoihin oli aikoinaan todella helppoa samaistua ja kukapa ei olisi toivonut, että postiluukusta jonain päivänä kolahtaisi kutsu Tylypahkaan? Voisi toisaalta olla aika hauskaa astua myös Terry Pratchettin Kuoleman saappaisiin. Kuolema on ehdoton lempparini Kiekkomaailmalaisista.
10. Mikä on ensimmäinen kirja, minkä muistat itse lukeneesi?
Liisa Ihmemaassa. Minulla on tuo kyseinen puhkiluettu kirja edelleen hyllyssä, joskaan en uskalla enää juuri koskea siihen kun se on niin kärsinyt.
Houghton Mifflin
1993
ISBN 978-0-547-99566-3
225 s.
☆☆☆☆
Oma
Työkaverini on ottanut asiakseen lukea läpi School Library Journalin TOP 100 -listan, jolta tämäkin kirja löytyy. Hänen (lukuisista) suosituksistaan minä sitten nappasin kirjan lukulistalleni. Lois Lowryn The Giver on nuorille tai jopa lapsille suunnattua dystopiaa, kertomus tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa mahdollisuus valintaan on poistettu kuviosta. Jokaisella yhteisön jäsenellä on omat muistonsa, mutta vain yksi henkilö muistaa kaiken ihmiskunnan menneisyydestä. Kirjan päähenkilö Jonas valitaan täksi The Receiveriksi, henkilöksi, joka kuljettaa ihmiskunnan muistoja sisällään niin, ettei muiden tarvitse kantaa niiden tuskaisaa taakkaa.
Ensialkuun tämä tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa oikealta unelmalta. Johtorymä päättää, ketkä muodostavat perhekunnan, ja jos liitto toimii, perhekunnalle annetaan mahdollisuus anoa lapsia. Jokaiseen perheeseen myönnetään yksi tyttö ja yksi poika (joskin kirjassa sukupuolista puhutaan hyvin kliinisin sanoin; female, male). Johtoryhmä seuraa näiden lasten kasvua ja mielenkiinnonkohteita ja lasten täyttäessä kaksitoista, heidät määrätään tehtäviin, joissa heidän tulee pysyä lopun ikäänsä. Kenelläkään ei ole omaa syntymäpäivää, vaan kaikki ryhmänsä jäsenet (siis samana vuonna vanhemmilleen luovutetut lapset, joita jokaisessa ryhmässä on 50) täyttävät vuosia samassa seremoniassa joulukuussa. Kenelläkään ei ole vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, koska kukaan ei ole erilainen muista. Kaikilla on samanlaiset vaatteet ja samanlaiset hiukset. Kaikkien elämä noudattaa samaa kaavaa.
Jonasin päästyä The Giverin oppiin käy kuitenkin nopeasti selväksi, mistä kaikesta ihmiset ovat luopuneet saavuttaakseen tämän harmonisen yhteiselon. Ihmiset eivät näe värejä eivätkä kuule musiikkia. He eivät tunne voimakkaita tunteita kuten rakkautta ja vihaa, vaikka luulevat niin tekevänsä. He eivät kysy henkilökohtaisista asioista, koska sitä pidetään Röyhkeänä, eivätkä he koskaan kiistele auktoriteetin kanssa. Heti kun Jonas alkaa saada muistoja Giveriltä, hän keksii tapoja joilla parantaa yhteiskunnan elämää, mutta selvää on, että ne kaikki aiheuttaisivat hyvien lopputulosten lisäksi myös paljon pahaa verta ja riitelyä. Niinpä Jonas ja Giver punovat juonen, jolla ihmiskunnan saisi muuttamaan tapojaan.
Ymmärrän hyvin, miksi työkaverini hehkutti tätä kirjaa niin kovin. Monitasoinen, helpolla, soljuvalla kielellä kirjoitettu kertomus imaisee mukaansa ja antaa vilauksen vaihtoehtotulevaisuudesta, jossa sellaisilla pikkuseikoilla kuin värit tai musiikki ei ole mitään virkaa. Kirjat ovat tavallisilta kansalaisilta kiellettyjä, lukuunottamatta sääntöoppaita ja muita kansalaisen elämälle tuikitarpeellisia painotuotteita (sellaista elämää ei kukaan kirjojen ystävä voisi elää!). Varsinainen tieto heiltä kuitenkin pimitetään vaarallisten ajatusten välttämiseksi. The Giver herättää monenlaisia mietteitä ainakin siitä, mikä ihmisille nykyään on tärkeää ja mihin kannattaisi keskittyä elämässään. Ihmiset joutuvat kirjassa myös menemään uskomattomiin mittoihin päästäkseen sille yhdenmukaisuuden tasolle, jolle he pyrkivät. Eikä suurten juhlien saattelema, vain "the Release" -nimellä kulkeva salaperäinen tapahtuma ole sekään ihan niin iloinen kuin mitä kaikki tuntuvat luulevan.
Gollancz
1991
ISBN 978-1-473-20011-1
298 s.
☆☆☆☆
Oma
Äkkäsin jotakin kautta Gollanczin uutisen, jossa kerrottiin heidän julkaisevan Terry Pratchettin kirjoja uudelleen uusilla kansilla. Ensimmäisinä julkaistaisiin kirjat, joissa Kuolema esiintyy päähenkilönä (tai yhtenä heistä). Kuolema on aina ollut ja varmaan tulee aina olemaan suosikkini koko Pratchettin Kiekkomaailma kavalkadista, ja kun siihen lisätään vielä se hiukan nolo seikka, etten omista(nut) ensimmäistäkään Pratchettia, niin päätin että tässäpä nyt oiva tilaisuus korjata asianlaita. Kirjan luettuani epäröion hetken kirjoittaa siitä arvostelua. Kun kirjan kirjoittaja on joku, joka on tehnyt pitkän uran ja joka on yleisesti arvostettu kirjailijana ja ihmisenä, ervostelun kirjoittamisen kynnys nousee, tai näin sen ainakin itse koen. Olen kuitenkin tähän mennessä kirjoittanut edes jotakin jokaisesta blogin perustamisen jälkeen kirjoittamastani kirjasta, sillä blogi on oiva työkalu myös eri kirjojen muistamiseen, joten päätin uhmata aallokkoa.
Reaper Man (Viikatemies, Karisto, 1996) siis kertoo Kuolemasta, joka saa käskyn siirtyä syrjään. Hänelle ojennetaan ikioma tiimalasi, joka mittaa hänen jäljellä olevaa aikaansa. Kuolema päättää käyttää ajan hyväkseen ja jättää työnsä lähteäkseen lomalle. Hevosensa Binkyn (Humma) hän saa kuitenkin pitää. Kiekkomaailma joutuu kaaokseen, kun Kuolema ei ole enää keräämässä talteen ylimääräistä elinvoimaa ja kuolleita.
Toisena päähenkilönä kirjassa on velho Windle Poons, jonka on määrä kuolla 130. syntymäpäivänään. Kuolemalla on ollut tapana ilmestyä henkilökohtaisesti korjaamaan talteen kaikkien taiankäyttäjien sielut, mutta jostain syystä niin ei nyt käykään. Windle Poons kyllä kuolee, mutta kun toiselle puolelle ei ole saattajaa, niin hän päättää palata takaisin ruumiiseensa. Tämäkös vasta hämminkiä aiheuttaakin, ja muut velhot tekevät kaikkensa saattaakseen Windlen takaisin haudan lepoon.
Olen lukenut aiemmin jonkin verran Pratchettin kirjoja ja vaikka Kuolema on niissä ohimennen saattanutkin esiintyä, hän on jäänyt vähän etäiseksi ja kylmäksi hahmoksi (heh). Tässä kirjassa Kuoleman persoona pääsee kuitenkin paremmin esiin. Pratchettin tyyli on lennokas ja vaatii lukijalta aika paljon, varsinkin kun tekstiä lukee muulla kielellä kuin äidinkielellään. Mikäli kirjaan jaksaa keskittyä, se antaa todella paljon. Vitsit ja sananparret ovat hauskoja, ja ajoittainen hirnumiseni aiheuttikin sekä puolisossa että koirissa välistä vähän hämmennystä. Huomasin myös, että vitsit ovat hauskoja vain sille, joka kirjaa lukee, sillä lukiessani hauskimpia pätkiä ääneen isännälle, sain vastaukseksi vain hämmentyneen hiljaisuuden.
Oli myös hauska huomata, että lukutyylilleni tyypilliseksi muodostunut "he said, she said" -pätkien ylihyppiminen osoittautui vaaralliseksi. Pratchett kirjoittaa sen verran tiiviisti, että kappaleiden tai edes kappaleenosien ohittelu aiheuttaa armotta kärryiltä tippumisen. Tämänkin vuoksi kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja lukurauhaa, jonka päälle en yleensä ole niin tarkka. Esimerkiksi kahvitauolla tai bussissa lukeminen ei normaalisti tuota tuskaa, mutta Pratchett vaatii sen verran tarkkaavaisuutta, että mielenharhailuun ei ole varaa.
Joku oli kommentoinut Gollanczin blogiin, että nämä uudet kannet sisältävät pääkohtia juonesta ja ovat spoilereita jo itsessään, mutta mikäli kirjaa ei ole aikaisemmin lukenut, on hankala tietää, mitä kirjan kannessa kuvataan. Mielenkiintoista oli, kuinka kirjan kansi kertoi pätkän tarinaa, mutta sen merkitys kävi selvemmäksi ja selvemmäksi sitä mukaa, kun kirjaa luki eteenpäin. Pratchettia ei kehuta turhaan, mutta vaativa kirjailija hän kyllä on.
Arvuuttelin todella pitkään ennen kuin uskalsin ostaa Lauran omakseni. Oikeastaan tässäkin auttoi syntymäpäivälahjaksi saatu kirjakaupan lahjakortti, joka poltteli vähän turhan kuumasti lompakossa kunnes jotakin oli ostettava. Olin käpistellyt tätä uuden rikossarjan avausosaa töissä jo useampaankin otteeseen, mutten yleensä lämpene dekkareille enkä olettanut tämänkään olevan mitenkään erityisen hyvä. Halusin silti antaa Lauralle mahdollisuuden, joten kun se sopivasti sattui kaupassa käteen, niin päätin viedä sen kotiin. Jos vilkaisette tämän postauksen aikaleimaa, huomaatte, ettei kirja ihan huono voinut olla.
Laura sijoittuu Palokasken pikkukaupunkiin, jolla on ihan omat piirinsä. 90-luvun alun lama ajoi kaupungin jakautumaan kahtia, ja tämä kahtiajako näkyy edelleen ränsistyvissä 70-luvun kerrostaloissa ja toinen toistaan hulppeammissa rantahuviloissa. Pääosaa Laurassa näyttelee nettiriippuvaisuutensa kanssa taisteleva ja siksi työstään eronnut Miia Pohjavirta, joka aloittaa työt Palokasken koulussa samana syksynä, kun kirjan nimikkohenkilö Laura Anderson katoaa. Miian veli Nikke työskentelee Palokaskessa jo koulupsykologina, ja vaikuttaa tietävän Lauran katoamisesta enemmän kuin antaa ulospäin ymmärtää. Lisäksi osissa on komisario Korhonen, jo eläkeikää lähestyvä leppoisa herrasmies, joka todentotta vaikuttaa juuri niin mukavalta mieheltä kuin millaisena Miia häntä pitää. Lauran katoamisen myötä juorut alkavat levitä netissä, ja sosiaalinen media näytteleekin valtavan suurta osaa kirjassa. Korhonen tarvitsee vahvan some-osaamisen taitavaa Miiaa avukseen tutkimuksissa, joissa selvitellään erinäisten nimimerkkien takaa huutelijoiden henkilöllisyyksiä.
Laurassa on vähän jotain samaa kuin Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa. Se on leppoisan joutuisaa, helppolukuista, eikä siihen ole ympätty turhaan pyssymiehiä ja äksöniä, jotka tekisivät siitä vain epärealistisen ja toisivat turhaan mieleen saksalaiset poliisisarjat. Silti jännitys pysyy jatkuvasti yllä, kun Miia saa selville yhden yksityiskohdan toisensa jälkeen. Puolihuolimattomat lausahdukset nousevat hyvinkin tärkeisiin asemiin etenevissä tutkimuksissa, eikä kirjasta ihan täysin ole unohdettu ihmissuhdedraamaakaan. Miian veli Nikolas (tai Nikke) on koittanut saada lasta vaimonsa Suskin kanssa, ja hormonihoidot ajavat vaimoparkaa hulluuden partaalle. Tämä kolmikko ja Korhonen olivatkin sitten ainoat aidon tuntuiset henkilöhahmot kirjassa. Suskin ja Miian ystäväpiiriin kuuluvat Isabella ja Aikku ovat käsittämättömän muovisentuntuisia ja tekemällä tehtyjä, äärimmäisiä persoonia jollaisia on hankala kuvitella oikeaan elämään. Suurin osa Miian työnsä kautta kohtaamista nuoristakin vaikuttaa teennäisiltä, mutta se saattaa toki olla tahallistakin, teineillähän on taipumusta tietynlaiseen teennäisyyteen, etenkin kun yksi teemoista on minuuden etsiminen. Myös Miian ja Niklaksen sisaren kohtalon esiinkääriytyminen tuo oman lisänsä keitokseen ja pitää mielenkiintoa yllä, etenkin, kun jatkuvasti vaikuttaa yhä enemmän siltä, että Venlalla on jotain yhteistä Lauran kanssa.
Kirjan loppu jää jännittävällä tavalla avoimeksi (sarja kun on taasen kerran kyseessä), eikä Laurankaan tapaus ratkea ihan loppuun saakka. Jännityksellä odotellaan keväällä ilmestyvää seuraavaa osaa, joka toivottavasti jatkuu yhtä hyvänä kuin tämä ensimmäinenkin. Harvemmin törmään hyvään dekkariin, mutta tässä sellainen nyt minusta oli.
Darlah - 172 timer på månen
Karisto
2012
ISBN 978-951-23-5425-2
438 s.
☆☆ Kirjasto
Darlah löytyy Vantaan lukudiplomilistalta, ja se kertoo kolmesta nuoresta, jotka voittavat arvonnassa matkan kuuhun. Kuumatka selitetään suurelle yleisölle 50-vuotisjuhlamatkana, jonka tarkoitus on kunnioittaa Apollo 11 ja sillä olleita astronautteja. Jotkut puolestaan näkevät sen mediatempauksena, jolla toivotaan kerättävän rahaa NASAlle. Totuudessa kuussa on ollut jotakin, ja nyt NASA haluaa palata takaisin tarkistamaan, josko se jokin on edelleen siellä.
Mukaan päätyvät Mia Norjasta, Midori Japanista ja Antoine Ranskasta. Nuoret ovat hyvin erilaisia ja tulevat hyvin erilaisista taustoista, Mia on punkbändin solisti jolla on hankaluuksia tulla toimeen perheensä kanssa, Midori on koulukiusattu Harajukun vakiokävijä ja Antoine nyt on vain hyvin ranskalainen poika. Jokainen on siis periaatteessa hyvin stereotyyppinen kansalaisuutensa edustaja. Norjahan on tunnettu villapaidoistaan ja kirkonpolttohevistään, Japani puolestaan tiukoista sosiaalisista normeistaan ja erityisesti sairaasta kauhuntajustaan (jota Midorikin kirjassa hyvin tuo esiin), ja ranskalaiset ovat tunnettuja hurmureita. Nuorten yksilölliset luonteet eivät juuri tässä kirjassa loista, tai minä en niistä ainakaan saanut kiinni.
Kirjasta suunnilleen puolet kuluu siihen, kun nuoret valmistelevat matkaansa, kouluttautuvat siihen ja opettelevat kolmen kuukauden ajan ties mitä ja kaikkea. Silti kun he pääsevät kuuhun eikä kaikki menekään ihan suunnitelmien mukaan, kukaan heistä ei osaa toimia koulutuksensa mukaan. Myös ammattiastronauttien kyvyttömyys toimia oikeassa hätätilanteessa pisti vähän vihaksi. Miksi tuommoisia tumpeloita ylipäätään päästetään kuuhun? Myös kirjailijan keksimä teknologia oli pettymys, sillä se ei voisi toimia nykypäivänä mitenkään päin. Yleensä annan anteeksi tällaiset, mutta kun teknologian toimimista koitettiin selittää ja päätettiin selitys sitten jotenkin "minä, eikä kukaan muukaan varmaan, tiedä tästä hirveästi". Tämä siis astronautin suusta.
Kirjassa on hienosti sekoitettu totta ja tarua. Esimerkiksi avainasemaan nousee vuonna 1977 kuultu Wow!-signaali, ja muutenkin kirjassa on otettu huomioon oikeita tapahtumia. Kirja on kuvitettu todentuntuisin kuvin, mutta kuvia olisi voinut käyttää enemmänkin luomaan kirjaan kauheampaa tunnelmaa. Tämähän on tosiaan lukudiplomin kohdassa "Pimeä puoli", ja sinne tämä ihan hyvin sopiikin. Parissa kohtaa ihan pelotti jatkaa lukemista, mutta kaikenkaikkiaan Darlah oli aika leppoisa kirja. Lähinnä Midorin japanilaiset kauhukertomukset olivat niitä kirjan pelottavimpia kohtauksia, mutta muutoin Darlah jäi aika vaisuksi.
Loppu vaikutti alkuun vähän lässähtävän, muttei siitä onneksi ihan pannukakkua tullut. Darlah on melko oiva esimerkki kauhukirjasta, joka ei toimi koska monstereita vältellään liiaksi. Pelottelukohtauksia oli ihan liian vähän ja ne olivat ihan liian laimeita noustakseen kirjassa hallitseviksi. Loppua kohti tuntui, kuin juonta olisi vähän keksimällä keksitty, joskin morsojen todellinen identiteetti olikin ainakin omaperäinen, jos nyt ei ihan uusi. Mitään kauhean kamalaa kauhukirjaa on siis ihan turha odottaa Darlahilta, mutta ihan viihdyttävää lukemista se oli. Tuntuu tosin, että hahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.
(Maze Runner - Labyrintti, Basam Books, 2015)
Delacorte Press
2009
ISBN 978-0-375-73794-4
375 s.
☆☆☆☆ Oma
The Maze Runner ilmaantui tutkaani ensimmäistä kertaa lueskellessani Goodreadsin Popular Dystopian Books -listaa. Yllättäen kansi kutsui minua (pidempiaikaiset lukijani ovat varmaankin jo huomanneet, että kiinnitän vähän turhankin paljon huomiota kirjojen kansiin), ja lisäksi kuvittelin kuulleeni tästä kirjasta joskus aikaisemmin. Paljastui, että olin erehtynyt, mutta onnekseni silti nappasin tämän kirjan mukaani etsiessäni kirjakaupassa joululahjaa avopuolisoni ystävälle. Ei sitä joka päivä löydä kovakantista kirjaa kolmellatoista eurolla suuremmanpuoleisesta kirjakaupasta ilman jonkinlaista alennusta.
The Maze Runner kertoo Thomaksesta, joka herää pimeässä hississä matkalla kohti tuntematonta. Hän ei muista menneisyydestään eikä itsestään mitään muuta kuin oman nimensä. Hissin ovien auetessa Thomas katsoo kasvoihin kohtalotovereitaan, Gladerseja, joukkiota poikia, jotka ovat saapuneet tällä samalla hissillä tähän samaan kummalliseen ja hengenvaaralliseen maailmaan. The Glade on paikka, jota sokkelo ympäröi, korkeiden kiviseinien reunustama alue, joka on omavarainen ja kykenevä elättämään sinne joutuneita poikia. Joka ikinen aamu seinät sokkeloon aukenevat ja joka ikinen ilta ne menevät jälleen kiinni. Kerran kuussa, joka kuukausi, Gladeen saapuu uusi poika ja kerran viikossa, aina samana päivänä, he saavat varustetoimituksen. Kukaan ei tiedä kuka tämän kaiken takana on, mutta yksi tavoite näillä pojilla on - päästä ulos labyrintista.
Thomas tuntee heti alusta saakka vastustamatonta vetoa sokkeloon ja haluaa yhdeksi Runnereista, juoksijoista, joiden ainoa tehtävä on juosta aamulla sokkeloon, kartoittaa siitä kahdeksasosa ja palata takaisin piirtämään paperille kartoittamansa osa. Hiukan hankalaksi tehtävän tekee se, että aina ovien sulkeutuessa myös sokkelo muuttuu, joten aamulla mikään ei ole enää samoin kuin se edellisenä päivänä oli. Thomaksen alku poikien parissa ei ole kovin miellyttävä, eikä se muutu ainakaan helpommaksi, kun hänen saapumisensa jälkeen Gladersien rauha alkaa rikkoontua. Seuraavana päivänä hissillä saapuu mustahiuksinen tyttö, ensimmäinen laatuaan, joka sekavia mumistuaan vaipuu koomaan. Thomas tajuaa olevansa kokonaisuudelle tärkeämpi kuin kukaan muu pojista, ja että tyttö on avain kaikkeen.
The Maze Runner on vauhdikas, paikoin kauhun väreitä nostattava seikkailu. Kirja ei paljasta lukijalle mitään liian aikaisin, joten on pakko arvailla. Sokkeloa kansoittavat otukset, Grieversit, ovat kammottavia, kuvottavia otuksia, jotka on kuvailtu vähän turhankin hyvin. The Maze Runnerissa ei muutenkaan piilotella hirviöitä, vaan ne lätkäistään suoraan päin naamaa vähän kuin kauhut päivänvalossa. Joillekin tämä varmasti toimii ja joillekin ei, itse en yleensä saa kiinni möröistä, jotka piileksivät varjoissa ja joita ei koskaan kunnolla näe, joten Grieversit olivat mukavaa vaihtelua. Ne tuovat mukaan myös lisää scifi-elementtejä, koska ne ovat osittain orgaanisia ja osittain mekaanisia. Ne toimivat ikään kuin jatkuvana muistutuksena aikakaudesta, jota kirjassa eletään.
Kirjan alkupuolella dialogi vähän takkuaa, kun Thomas ei saa vastauksia keneltäkään eikä tiedä mitään ja esittää samoja kysymyksiä eri ihmisille vain saadakseen samoja vastauksia uudelleen ja uudelleen. Lisäksi alussa käytetään vähän turhan tiheään selittelyä "vaikka hän ei mitään aiemmasta elämästään muistanutkaan, hän silti tiesi...", ja se käy vähän rasittavaksi. Mutta tarinan pyörähdettyä kunnolla käyntiin on vaikea jättää kirjaa enää sivuun. Nyt kun olen saanut tämän kutkuttavan tapauksen pois alta, voin jatkaa rauhassa lukujonon purkua, nyt kun on sopivasti pikkuisen lomaakin!
9.11.2014 Sananen elokuvasta
Kävin tänään katsomassa Labyrintin, filmatisoinnin tästä kirjasta. Elokuva oli hyvä, toiminnatäyteinen ja visuaalisesti hieno kokemus, sekä huomattavasti kirjaa yksinkertaisempi. Isojakin juonenkäänteitä oli leikattu pois ja esimerkiksi hahmojen välisiä suhteita, sääntöjä ja itse labyrinttia oli huomattavasti yksinkertaistettu. Wicked, tuo kaiken takana oleva järjestö, jää elokuvassa paljon hämärämmäksi kuin kirjassa. Samoin on jätetty pois Thomasin ja Teresan välinen suhde, joka kirjassa on huomattavasti syvempi.
Kaikenkaikkiaan elokuvaan on siis jätetty kyllä kaikki toiminta - sitä on paikoin jopa lisätty - mutta hahmoista inhimilliset tekevät tekijät on tiputettu pois. Jos innostuit leffasta siksi, että siinä on paljon tappeluita ja tulta, niin kirjaa lukiessa kannattaa varautua siihen, että siinä on muutakin sisältöä. Jos taas leffa jäi vähän liian pintaraapaisuksi, suosittelen lukemaan kirjan.
Seekers: The Quest Begins
Jalava
2013
ISBN 978-951-887-474-7
269 s.
☆☆☆☆ Arvostelukappale
Etsijät on Erin Hunter -nimellä toimivan kirjailijaryhmän toinen kirjasarja, joka kertoo kolmesta karhunpennusta; jääkarhu Kallikista, harmaakarhu Toklosta ja mustakarhu Lusasta, sekä muotoaan muuttavasta harmaakarhunpennusta Ujurakista. Olen töissä tapittanut useampaankin otteeseen tämän samaisen ryhmän toista kirjasarjaa, Soturikissoja, mutten ole oikein saanut aikaiseksi. Sitten näin töissä tämän kauniskantisen karhukirjan, ja pakkohan se oli vilkaista. Perehtyessäni Erin Hunteriin, tulin lukeneeksi, että kirjailijat valitsivat juurikin tämän nimen siksi, että se kirjastossa sijoittuisi lähelle Brian Jacquesia, Redwallin tarun kirjoittajaa. Redwallin taru sattui olemaan yksi ehdottomista suosikeistani nuorempana, joten perustelu oli ainakin mielestäni hyvä, kyllä Jacquesin lähelle kannattaa pyrkiä. Jotain samaa kirjoissa onkin, muutenkin kuin se seikka, että päähenkilöt ovat eläimiä. Eeppistä seikkailua on luvassa, kun jo ensimmäinen kirja pistää itkemään ja nauramaan karhunpentujen toilailuille.
Yksi hienoimmista jutuista Etsijöissä on jokaisen karhunpennun uniikit lähtökohdat ja maailmankatsomus. Jokaisella on erilainen käsitys siitä, mikä tuon horisontissa kohoavan vuoren nimi on, miksikä kutsutaan sitä kaikkein kirkkainta tähteä taivaalla ja mihin karhun sielu päätyy tämän kuoltua. Jokaisen karhunpennun maailma on niin erilainen toisista, että jokaista seuraa mielenkiinnolla eivätkä tarinat pääse sotkeutumaan toisiinsa huolimatta pentujen (ainakin alkuun) vaikeaselkoisista ja hankalasti muistettavista nimistä. Hyvin karhumaisia nimiä ne ovat, yhtä kaikki. Jokainen pentu myös käyttää erilaisia sanontoja perustuen siihen, millaisista lähtökohdista he ovat. Nämä saivat minut kerran jos toisenkin hihittämään ääneen.
Eniten pidin jääkarhu Kallikista, jolla kirjan alussa on vielä äiti ja veli, sekä selkeä päämäärä. Kallik vaikuttaa fiksulta ja itsenäiseltä, huolimatta nuoresta iästään. Toklo vaikuttaa vähän masentuneelta teiniltä (ja syytäkin on, uskokaa pois) kun taas Lusa on vähän sellainen tyhjäpää, eläintarhassa kasvanut hemmoteltu kakara, joka kuvittelee luonnossa selviämisen olevan jotenkin helppoa. Hauskinta kirjaa lukiessa oli kuitenkin kuvitella Ranuan villieläinpuistossa nähtyä karhunpentua tekemässä juuri noita Lusan temppuja saadakseen herkkuja turisteilta.
Muutama juttu toki häiritsikin, esimerkiksi se, että karhut syövät ihan koko ajan. Niillä on jatkuvasti nälkä ja kirjassa on tuhoton määrä kohtauksia joissa pennut opettelevat hankkimaan ruokaa. Vähän jäi sellainen tunne, että tässä nyt koitettiin lihottaa kirjaa. Toisekseen se, että suunnitteilla on ollut pidempi kirjasarja, näkyy vähän turhan selvästi tässä ensimmäisessä osassa. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, siinä ei silti laajemman juonikaaren puitteissa tapahdu hirveästi mitään. Myöskin jotkin pentujen kuvailemat asiat ja eläimet jäivät vähän hämäriksi. Luulisi, että karhu kuin karhu tunnistaa saaliseläimen sellaisen nähdessään, eikä jäisi ihmettelemään niitä valtavia kynsiä jotka tuolla ruskealla pitkäkoipisella eläimellä kasvaa päässään.
Kömpelyyksistä huolimatta oikein kelpo aloitusosa, johon on Jacquesin jälkeen helppo tarttua (vaikkei tämä nyt ihan vetele vertoja Redwallille, tässä asiassahan olen ehdottoman puolueeton)! Ainiin ja loppuun vielä: kansi on todella hieno. Asiaa tutkiessani törmäsin alkuperäiseen kanteen joka on kertakaikkisen hirveä tai ainakin todella ysäri, jos ei muuta.
Wool
Like Kustannus
2013
ISBN 978-951-01-0987-5
573 s.
☆☆☆☆☆ Arvostelukappale
Kuulin Siilosta ensimmäisen kerran nököttäessäni keskellä Finnkinon teatterisalia odottelemassa Vihan liekkien alkua. En ole tottunut kirjamainoksiin (koska en katso televisiota), enkä varsinkaan leffateatterissa, joten jo senkin puolesta mielenkiintoni heräsi. Pakko oli pyytää arvostelukappaletta, sen verran mielenkiintoiseksi kirjamainos onnistui tämän kirjan maalaamaan. Eikä todellakaan valheellisesti.
Koska minulla on tapana jättää kansilipareet kirjahyllyn päälle odottelemaan siksi aikaa, kun luen kirjaa, elin alkuun siinä uskossa, että päähenkilö oli jo ikääntynyt seriffi Holston. Siilo alkaa todella vetävästi eikä alusta edes huomaa, että tässä nyt esitellään vähän tätä siiloa ja miten se toimii. Koitan olla spoilaamatta yhtään mitään niille teistä, jotka innostutte ja päätätte lukea tämän. Odotin jotain Nälkäpelin kaltaista - kun mainos nyt kuitenkin pyöri leffan alussa - mutta Siilo on jotain niin paljon parempaa. Siilon oikea päähenkilö on nuori nainen nimeltä Jules (tai Juliette), joka työskentelee siilon syvätasoilla mekaanikkona ja on vieläpä työssään erityisen hyvä. Julesille, joka on syntynyt ja kasvanut siilossa, rakennelma on yhtä kuin maailma, eikä sen ulkopuolta tarvitse juuri ajatella. Syvätasoilla ulkonäkymälläkään ei ole väliä, vaikka tasaisin väliajoin joku varsin tiukkoja sääntöjä rikkonut lähetetään suorittamaan puhdistustehtävää. Julesin arki kuitenkin järkkyy, kun siiloon tarvitaan yllättäen uusi seriffi ja valinta osuu häneen.
Harvemmin osuu tielle sellaisia kirjoja, joissa lähdetään liikkeelle ja sitten mennään kunnes sivut loppuvat kesken. Siilo on sellainen. Välillä meinasi jo ruveta vähän ärsyttämään, kun hengähdystaukoa ei suotu ("siis mitä, eikö tuokaan nyt onnistu" ja "no niinpä tietysti, mistä tuokin nyt tuli?"), mutta ainakin kirja vei mukanaan.
Hahmoista sanottakoon nyt sen verran, että eräs heistä on kuin Dolores Jane Pimento ikään, mutta muuttuu kirjan mittaan ensin kaveriksi ja sitten taas ärsyttäväksi nillittäjäksi. Minusta on hienoa, että yhteen kirjaan mahtuu näin monta erinomaista henkilöä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa, eikä kukaan ole täysin mustavalkoinen luonne. Jokaisella siilolaisella on salaisuutensa eivätkä he niitä kovin auliisti jakele. Siilon maailmaan on myös todella helppo päästä, sillä jokainenhan nyt tietää suurin piirtein, millaisia rakennelmia siilot ovat ja kuinka ne suunnilleen toimivat. Rautaportaikkojen kolina ja narina kaikuvat tätä lukiessa kyllä korvissa, sen voin luvata.
Huonojakin juttuja Siilossa on, mutta ne jäävät kevyesti hyvien varjoon. Käännöksessä viljellään vittua aika tiuhaan ja ymmärtäähän sen jos alkutekstissä on ollut fuck. Silti, vittu on jotenkin niin teinin kuuloinen sana, etenkin kun se karkaa luvattoman usein vallan kahvassa olevilta henkilöiltä, joiden olisi oikeastaan tarkoitus pitää pää kylmänä tai edes käyttäytyä vastuullisesti. Eikö nyt yhden tai kaksi olisi voinut vaihtaa vaikka saatanaksi tai helvetiksi? Vaikka vain kielikuvan nimessä? Joitakin muitakin teknisiä epäkohtia oli, kuten huolettomuutta oikeinkirjoituksessa, sekä jokunen häiritsevä sivuseikka, kuten se että mekaanikko pitää pienelektroniikkaa taikuutena. Tällaiset on helppo sivuuttaa (siilossa kaikki opitaan varjottamalla jotakuta alansa taitajaa, joten ehkä mekaanikko ei vain yksinkertaisesti ole törmännyt koskaan pienelektroniikkaan), kun tarina vie mennessään.
Dystopioiden ystäville, suosittelen. Jos minulla olisi ollut jatko-osa yöpöydällä odottelemassa, olisin tarttunut siihen samoin tein.
