Laura - J.K. Johansson

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7005-9
221 s.
☆☆☆☆
Oma

Arvuuttelin todella pitkään ennen kuin uskalsin ostaa Lauran omakseni. Oikeastaan tässäkin auttoi syntymäpäivälahjaksi saatu kirjakaupan lahjakortti, joka poltteli vähän turhan kuumasti lompakossa kunnes jotakin oli ostettava. Olin käpistellyt tätä uuden rikossarjan avausosaa töissä jo useampaankin otteeseen, mutten yleensä lämpene dekkareille enkä olettanut tämänkään olevan mitenkään erityisen hyvä. Halusin silti antaa Lauralle mahdollisuuden, joten kun se sopivasti sattui kaupassa käteen, niin päätin viedä sen kotiin. Jos vilkaisette tämän postauksen aikaleimaa, huomaatte, ettei kirja ihan huono voinut olla.

Laura sijoittuu Palokasken pikkukaupunkiin, jolla on ihan omat piirinsä. 90-luvun alun lama ajoi kaupungin jakautumaan kahtia, ja tämä kahtiajako näkyy edelleen ränsistyvissä 70-luvun kerrostaloissa ja toinen toistaan hulppeammissa rantahuviloissa. Pääosaa Laurassa näyttelee nettiriippuvaisuutensa kanssa taisteleva ja siksi työstään eronnut Miia Pohjavirta, joka aloittaa työt Palokasken koulussa samana syksynä, kun kirjan nimikkohenkilö Laura Anderson katoaa. Miian veli Nikke työskentelee Palokaskessa jo koulupsykologina, ja vaikuttaa tietävän Lauran katoamisesta enemmän kuin antaa ulospäin ymmärtää. Lisäksi osissa on komisario Korhonen, jo eläkeikää lähestyvä leppoisa herrasmies, joka todentotta vaikuttaa juuri niin mukavalta mieheltä kuin millaisena Miia häntä pitää. Lauran katoamisen myötä juorut alkavat levitä netissä, ja sosiaalinen media näytteleekin valtavan suurta osaa kirjassa. Korhonen tarvitsee vahvan some-osaamisen taitavaa Miiaa avukseen tutkimuksissa, joissa selvitellään erinäisten nimimerkkien takaa huutelijoiden henkilöllisyyksiä.

Laurassa on vähän jotain samaa kuin Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa. Se on leppoisan joutuisaa, helppolukuista, eikä siihen ole ympätty turhaan pyssymiehiä ja äksöniä, jotka tekisivät siitä vain epärealistisen ja toisivat turhaan mieleen saksalaiset poliisisarjat. Silti jännitys pysyy jatkuvasti yllä, kun Miia saa selville yhden yksityiskohdan toisensa jälkeen. Puolihuolimattomat lausahdukset nousevat hyvinkin tärkeisiin asemiin etenevissä tutkimuksissa, eikä kirjasta ihan täysin ole unohdettu ihmissuhdedraamaakaan. Miian veli Nikolas (tai Nikke) on koittanut saada lasta vaimonsa Suskin kanssa, ja hormonihoidot ajavat vaimoparkaa hulluuden partaalle. Tämä kolmikko ja Korhonen olivatkin sitten ainoat aidon tuntuiset henkilöhahmot kirjassa. Suskin ja Miian ystäväpiiriin kuuluvat Isabella ja Aikku ovat käsittämättömän muovisentuntuisia ja tekemällä tehtyjä, äärimmäisiä persoonia jollaisia on hankala kuvitella oikeaan elämään. Suurin osa Miian työnsä kautta kohtaamista nuoristakin vaikuttaa teennäisiltä, mutta se saattaa toki olla tahallistakin, teineillähän on taipumusta tietynlaiseen teennäisyyteen, etenkin kun yksi teemoista on minuuden etsiminen. Myös Miian ja Niklaksen sisaren kohtalon esiinkääriytyminen tuo oman lisänsä keitokseen ja pitää mielenkiintoa yllä, etenkin, kun jatkuvasti vaikuttaa yhä enemmän siltä, että Venlalla on jotain yhteistä Lauran kanssa.

Kirjan loppu jää jännittävällä tavalla avoimeksi (sarja kun on taasen kerran kyseessä), eikä Laurankaan tapaus ratkea ihan loppuun saakka. Jännityksellä odotellaan keväällä ilmestyvää seuraavaa osaa, joka toivottavasti jatkuu yhtä hyvänä kuin tämä ensimmäinenkin. Harvemmin törmään hyvään dekkariin, mutta tässä sellainen nyt minusta oli.

Darlah : 172 tuntia kuussa - Johan Harstad

Kansi: Sakari Tiikkaja

Darlah - 172 timer på månen
Karisto
2012
ISBN 978-951-23-5425-2
438 s.
☆☆
Kirjasto

Darlah löytyy Vantaan lukudiplomilistalta, ja se kertoo kolmesta nuoresta, jotka voittavat arvonnassa matkan kuuhun. Kuumatka selitetään suurelle yleisölle 50-vuotisjuhlamatkana, jonka tarkoitus on kunnioittaa Apollo 11 ja sillä olleita astronautteja. Jotkut puolestaan näkevät sen mediatempauksena, jolla toivotaan kerättävän rahaa NASAlle. Totuudessa kuussa on ollut jotakin, ja nyt NASA haluaa palata takaisin tarkistamaan, josko se jokin on edelleen siellä.

Mukaan päätyvät Mia Norjasta, Midori Japanista ja Antoine Ranskasta. Nuoret ovat hyvin erilaisia ja tulevat hyvin erilaisista taustoista, Mia on punkbändin solisti jolla on hankaluuksia tulla toimeen perheensä kanssa, Midori on koulukiusattu Harajukun vakiokävijä ja Antoine nyt on vain hyvin ranskalainen poika. Jokainen on siis periaatteessa hyvin stereotyyppinen kansalaisuutensa edustaja. Norjahan on tunnettu villapaidoistaan ja kirkonpolttohevistään, Japani puolestaan tiukoista sosiaalisista normeistaan ja erityisesti sairaasta kauhuntajustaan (jota Midorikin kirjassa hyvin tuo esiin), ja ranskalaiset ovat tunnettuja hurmureita. Nuorten yksilölliset luonteet eivät juuri tässä kirjassa loista, tai minä en niistä ainakaan saanut kiinni.

Kirjasta suunnilleen puolet kuluu siihen, kun nuoret valmistelevat matkaansa, kouluttautuvat siihen ja opettelevat kolmen kuukauden ajan ties mitä ja kaikkea. Silti kun he pääsevät kuuhun eikä kaikki menekään ihan suunnitelmien mukaan, kukaan heistä ei osaa toimia koulutuksensa mukaan. Myös ammattiastronauttien kyvyttömyys toimia oikeassa hätätilanteessa pisti vähän vihaksi. Miksi tuommoisia tumpeloita ylipäätään päästetään kuuhun? Myös kirjailijan keksimä teknologia oli pettymys, sillä se ei voisi toimia nykypäivänä mitenkään päin. Yleensä annan anteeksi tällaiset, mutta kun teknologian toimimista koitettiin selittää ja päätettiin selitys sitten jotenkin "minä, eikä kukaan muukaan varmaan, tiedä tästä hirveästi". Tämä siis astronautin suusta.

Kirjassa on hienosti sekoitettu totta ja tarua. Esimerkiksi avainasemaan nousee vuonna 1977 kuultu Wow!-signaali, ja muutenkin kirjassa on otettu huomioon oikeita tapahtumia. Kirja on kuvitettu todentuntuisin kuvin, mutta kuvia olisi voinut käyttää enemmänkin luomaan kirjaan kauheampaa tunnelmaa. Tämähän on tosiaan lukudiplomin kohdassa "Pimeä puoli", ja sinne tämä ihan hyvin sopiikin. Parissa kohtaa ihan pelotti jatkaa lukemista, mutta kaikenkaikkiaan Darlah oli aika leppoisa kirja. Lähinnä Midorin japanilaiset kauhukertomukset olivat niitä kirjan pelottavimpia kohtauksia, mutta muutoin Darlah jäi aika vaisuksi.

Loppu vaikutti alkuun vähän lässähtävän, muttei siitä onneksi ihan pannukakkua tullut. Darlah on melko oiva esimerkki kauhukirjasta, joka ei toimi koska monstereita vältellään liiaksi. Pelottelukohtauksia oli ihan liian vähän ja ne olivat ihan liian laimeita noustakseen kirjassa hallitseviksi. Loppua kohti tuntui, kuin juonta olisi vähän keksimällä keksitty, joskin morsojen todellinen identiteetti olikin ainakin omaperäinen, jos nyt ei ihan uusi. Mitään kauhean kamalaa kauhukirjaa on siis ihan turha odottaa Darlahilta, mutta ihan viihdyttävää lukemista se oli. Tuntuu tosin, että hahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

The Maze Runner - James Dashner (ja sananen elokuvasta)

Kansi: Stephanie Moss

(Maze Runner - Labyrintti, Basam Books, 2015)
Delacorte Press
2009
ISBN 978-0-375-73794-4
375 s.
☆☆☆☆
Oma

The Maze Runner ilmaantui tutkaani ensimmäistä kertaa lueskellessani Goodreadsin Popular Dystopian Books -listaa.  Yllättäen kansi kutsui minua (pidempiaikaiset lukijani ovat varmaankin jo huomanneet, että kiinnitän vähän turhankin paljon huomiota kirjojen kansiin), ja lisäksi kuvittelin kuulleeni tästä kirjasta joskus aikaisemmin. Paljastui, että olin erehtynyt, mutta onnekseni silti nappasin tämän kirjan mukaani etsiessäni kirjakaupassa joululahjaa avopuolisoni ystävälle. Ei sitä joka päivä löydä kovakantista kirjaa kolmellatoista eurolla suuremmanpuoleisesta kirjakaupasta ilman jonkinlaista alennusta.

The Maze Runner kertoo Thomaksesta, joka herää pimeässä hississä matkalla kohti tuntematonta. Hän ei muista menneisyydestään eikä itsestään mitään muuta kuin oman nimensä. Hissin ovien auetessa Thomas katsoo kasvoihin kohtalotovereitaan, Gladerseja, joukkiota poikia, jotka ovat saapuneet tällä samalla hissillä tähän samaan kummalliseen ja hengenvaaralliseen maailmaan. The Glade on paikka, jota sokkelo ympäröi, korkeiden kiviseinien reunustama alue, joka on omavarainen ja kykenevä elättämään sinne joutuneita poikia. Joka ikinen aamu seinät sokkeloon aukenevat ja joka ikinen ilta ne menevät jälleen kiinni. Kerran kuussa, joka kuukausi, Gladeen saapuu uusi poika ja kerran viikossa, aina samana päivänä, he saavat varustetoimituksen. Kukaan ei tiedä kuka tämän kaiken takana on, mutta yksi tavoite näillä pojilla on - päästä ulos labyrintista.

Thomas tuntee heti alusta saakka vastustamatonta vetoa sokkeloon ja haluaa yhdeksi Runnereista, juoksijoista, joiden ainoa tehtävä on juosta aamulla sokkeloon, kartoittaa siitä kahdeksasosa ja palata takaisin piirtämään paperille kartoittamansa osa. Hiukan hankalaksi tehtävän tekee se, että aina ovien sulkeutuessa myös sokkelo muuttuu, joten aamulla mikään ei ole enää samoin kuin se edellisenä päivänä oli. Thomaksen alku poikien parissa ei ole kovin miellyttävä, eikä se muutu ainakaan helpommaksi, kun hänen saapumisensa jälkeen Gladersien rauha alkaa rikkoontua. Seuraavana päivänä hissillä saapuu mustahiuksinen tyttö, ensimmäinen laatuaan, joka sekavia mumistuaan vaipuu koomaan. Thomas tajuaa olevansa kokonaisuudelle tärkeämpi kuin kukaan muu pojista, ja että tyttö on avain kaikkeen.

The Maze Runner on vauhdikas, paikoin kauhun väreitä nostattava seikkailu. Kirja ei paljasta lukijalle mitään liian aikaisin, joten on pakko arvailla. Sokkeloa kansoittavat otukset, Grieversit, ovat kammottavia, kuvottavia otuksia, jotka on kuvailtu vähän turhankin hyvin. The Maze Runnerissa ei muutenkaan piilotella hirviöitä, vaan ne lätkäistään suoraan päin naamaa vähän kuin kauhut päivänvalossa. Joillekin tämä varmasti toimii ja joillekin ei, itse en yleensä saa kiinni möröistä, jotka piileksivät varjoissa ja joita ei koskaan kunnolla näe, joten Grieversit olivat mukavaa vaihtelua. Ne tuovat mukaan myös lisää scifi-elementtejä, koska ne ovat osittain orgaanisia ja osittain mekaanisia. Ne toimivat ikään kuin jatkuvana muistutuksena aikakaudesta, jota kirjassa eletään.

Kirjan alkupuolella dialogi vähän takkuaa, kun Thomas ei saa vastauksia keneltäkään eikä tiedä mitään ja esittää samoja kysymyksiä eri ihmisille vain saadakseen samoja vastauksia uudelleen ja uudelleen. Lisäksi alussa käytetään vähän turhan tiheään selittelyä "vaikka hän ei mitään aiemmasta elämästään muistanutkaan, hän silti tiesi...", ja se käy vähän rasittavaksi. Mutta tarinan pyörähdettyä kunnolla käyntiin on vaikea jättää kirjaa enää sivuun. Nyt kun olen saanut tämän kutkuttavan tapauksen pois alta, voin jatkaa rauhassa lukujonon purkua, nyt kun on sopivasti pikkuisen lomaakin!

9.11.2014 Sananen elokuvasta

Kävin tänään katsomassa Labyrintin, filmatisoinnin tästä kirjasta. Elokuva oli hyvä, toiminnatäyteinen ja visuaalisesti hieno kokemus, sekä huomattavasti kirjaa yksinkertaisempi. Isojakin juonenkäänteitä oli leikattu pois ja esimerkiksi hahmojen välisiä suhteita, sääntöjä ja itse labyrinttia oli huomattavasti yksinkertaistettu. Wicked, tuo kaiken takana oleva järjestö, jää elokuvassa paljon hämärämmäksi kuin kirjassa. Samoin on jätetty pois Thomasin ja Teresan välinen suhde, joka kirjassa on huomattavasti syvempi.

Kaikenkaikkiaan elokuvaan on siis jätetty kyllä kaikki toiminta - sitä on paikoin jopa lisätty - mutta hahmoista inhimilliset tekevät tekijät on tiputettu pois. Jos innostuit leffasta siksi, että siinä on paljon tappeluita ja tulta, niin kirjaa lukiessa kannattaa varautua siihen, että siinä on muutakin sisältöä. Jos taas leffa jäi vähän liian pintaraapaisuksi, suosittelen lukemaan kirjan.

Etsijät: Matka alkaa - Erin Hunter

Kansi: Johannes Wiebel

Seekers: The Quest Begins
Jalava
2013
ISBN 978-951-887-474-7
269 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Etsijät on Erin Hunter -nimellä toimivan kirjailijaryhmän toinen kirjasarja, joka kertoo kolmesta karhunpennusta; jääkarhu Kallikista, harmaakarhu Toklosta ja mustakarhu Lusasta, sekä muotoaan muuttavasta harmaakarhunpennusta Ujurakista. Olen töissä tapittanut useampaankin otteeseen tämän samaisen ryhmän toista kirjasarjaa, Soturikissoja, mutten ole oikein saanut aikaiseksi. Sitten näin töissä tämän kauniskantisen karhukirjan, ja pakkohan se oli vilkaista. Perehtyessäni Erin Hunteriin, tulin lukeneeksi, että kirjailijat valitsivat juurikin tämän nimen siksi, että se kirjastossa sijoittuisi lähelle Brian Jacquesia, Redwallin tarun kirjoittajaa. Redwallin taru sattui olemaan yksi ehdottomista suosikeistani nuorempana, joten perustelu oli ainakin mielestäni hyvä, kyllä Jacquesin lähelle kannattaa pyrkiä. Jotain samaa kirjoissa onkin, muutenkin kuin se seikka, että päähenkilöt ovat eläimiä. Eeppistä seikkailua on luvassa, kun jo ensimmäinen kirja pistää itkemään ja nauramaan karhunpentujen toilailuille.

Yksi hienoimmista jutuista Etsijöissä on jokaisen karhunpennun uniikit lähtökohdat ja maailmankatsomus. Jokaisella on erilainen käsitys siitä, mikä tuon horisontissa kohoavan vuoren nimi on, miksikä kutsutaan sitä kaikkein kirkkainta tähteä taivaalla ja mihin karhun sielu päätyy tämän kuoltua. Jokaisen karhunpennun maailma on niin erilainen toisista, että jokaista seuraa mielenkiinnolla eivätkä tarinat pääse sotkeutumaan toisiinsa huolimatta pentujen (ainakin alkuun) vaikeaselkoisista ja hankalasti muistettavista nimistä. Hyvin karhumaisia nimiä ne ovat, yhtä kaikki. Jokainen pentu myös käyttää erilaisia sanontoja perustuen siihen, millaisista lähtökohdista he ovat. Nämä saivat minut kerran jos toisenkin hihittämään ääneen.

Eniten pidin jääkarhu Kallikista, jolla kirjan alussa on vielä äiti ja veli, sekä selkeä päämäärä. Kallik vaikuttaa fiksulta ja itsenäiseltä, huolimatta nuoresta iästään. Toklo vaikuttaa vähän masentuneelta teiniltä (ja syytäkin on, uskokaa pois) kun taas Lusa on vähän sellainen tyhjäpää, eläintarhassa kasvanut hemmoteltu kakara, joka kuvittelee luonnossa selviämisen olevan jotenkin helppoa. Hauskinta kirjaa lukiessa oli kuitenkin kuvitella Ranuan villieläinpuistossa nähtyä karhunpentua tekemässä juuri noita Lusan temppuja saadakseen herkkuja turisteilta.

Muutama juttu toki häiritsikin, esimerkiksi se, että karhut syövät ihan koko ajan. Niillä on jatkuvasti nälkä ja kirjassa on tuhoton määrä kohtauksia joissa pennut opettelevat hankkimaan ruokaa. Vähän jäi sellainen tunne, että tässä nyt koitettiin lihottaa kirjaa. Toisekseen se, että suunnitteilla on ollut pidempi kirjasarja, näkyy vähän turhan selvästi tässä ensimmäisessä osassa. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, siinä ei silti laajemman juonikaaren puitteissa tapahdu hirveästi mitään. Myöskin jotkin pentujen kuvailemat asiat ja eläimet jäivät vähän hämäriksi. Luulisi, että karhu kuin karhu tunnistaa saaliseläimen sellaisen nähdessään, eikä jäisi ihmettelemään niitä valtavia kynsiä jotka tuolla ruskealla pitkäkoipisella eläimellä kasvaa päässään.

Kömpelyyksistä huolimatta oikein kelpo aloitusosa, johon on Jacquesin jälkeen helppo tarttua (vaikkei tämä nyt ihan vetele vertoja Redwallille, tässä asiassahan olen ehdottoman puolueeton)! Ainiin ja loppuun vielä: kansi on todella hieno. Asiaa tutkiessani törmäsin alkuperäiseen kanteen joka on kertakaikkisen hirveä tai ainakin todella ysäri, jos ei muuta.

Siilo - Hugh Howey

Wool
Like Kustannus
2013
ISBN 978-951-01-0987-5
573 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin Siilosta ensimmäisen kerran nököttäessäni keskellä Finnkinon teatterisalia odottelemassa Vihan liekkien alkua. En ole tottunut kirjamainoksiin (koska en katso televisiota), enkä varsinkaan leffateatterissa, joten jo senkin puolesta mielenkiintoni heräsi. Pakko oli pyytää arvostelukappaletta, sen verran mielenkiintoiseksi kirjamainos onnistui tämän kirjan maalaamaan. Eikä todellakaan valheellisesti.

Koska minulla on tapana jättää kansilipareet kirjahyllyn päälle odottelemaan siksi aikaa, kun luen kirjaa, elin alkuun siinä uskossa, että päähenkilö oli jo ikääntynyt seriffi Holston. Siilo alkaa todella vetävästi eikä alusta edes huomaa, että tässä nyt esitellään vähän tätä siiloa ja miten se toimii. Koitan olla spoilaamatta yhtään mitään niille teistä, jotka innostutte ja päätätte lukea tämän. Odotin jotain Nälkäpelin kaltaista - kun mainos nyt kuitenkin pyöri leffan alussa - mutta Siilo on jotain niin paljon parempaa. Siilon oikea päähenkilö on nuori nainen nimeltä Jules (tai Juliette), joka työskentelee siilon syvätasoilla mekaanikkona ja on vieläpä työssään erityisen hyvä. Julesille, joka on syntynyt ja kasvanut siilossa, rakennelma on yhtä kuin maailma, eikä sen ulkopuolta tarvitse juuri ajatella. Syvätasoilla ulkonäkymälläkään ei ole väliä, vaikka tasaisin väliajoin joku varsin tiukkoja sääntöjä rikkonut lähetetään suorittamaan puhdistustehtävää. Julesin arki kuitenkin järkkyy, kun siiloon tarvitaan yllättäen uusi seriffi ja valinta osuu häneen.

Harvemmin osuu tielle sellaisia kirjoja, joissa lähdetään liikkeelle ja sitten mennään kunnes sivut loppuvat kesken. Siilo on sellainen. Välillä meinasi jo ruveta vähän ärsyttämään, kun hengähdystaukoa ei suotu ("siis mitä, eikö tuokaan nyt onnistu" ja "no niinpä tietysti, mistä tuokin nyt tuli?"), mutta ainakin kirja vei mukanaan.

Hahmoista sanottakoon nyt sen verran, että eräs heistä on kuin Dolores Jane Pimento ikään, mutta muuttuu kirjan mittaan ensin kaveriksi ja sitten taas ärsyttäväksi nillittäjäksi. Minusta on hienoa, että yhteen kirjaan mahtuu näin monta erinomaista henkilöä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa, eikä kukaan ole täysin mustavalkoinen luonne. Jokaisella siilolaisella on salaisuutensa eivätkä he niitä kovin auliisti jakele. Siilon maailmaan on myös todella helppo päästä, sillä jokainenhan nyt tietää suurin piirtein, millaisia rakennelmia siilot ovat ja kuinka ne suunnilleen toimivat. Rautaportaikkojen kolina ja narina kaikuvat tätä lukiessa kyllä korvissa, sen voin luvata.

Huonojakin juttuja Siilossa on, mutta ne jäävät kevyesti hyvien varjoon. Käännöksessä viljellään vittua aika tiuhaan ja ymmärtäähän sen jos alkutekstissä on ollut fuck. Silti, vittu on jotenkin niin teinin kuuloinen sana, etenkin kun se karkaa luvattoman usein vallan kahvassa olevilta henkilöiltä, joiden olisi oikeastaan tarkoitus pitää pää kylmänä tai edes käyttäytyä vastuullisesti. Eikö nyt yhden tai kaksi olisi voinut vaihtaa vaikka saatanaksi tai helvetiksi? Vaikka vain kielikuvan nimessä? Joitakin muitakin teknisiä epäkohtia oli, kuten huolettomuutta oikeinkirjoituksessa, sekä jokunen häiritsevä sivuseikka, kuten se että mekaanikko pitää pienelektroniikkaa taikuutena. Tällaiset on helppo sivuuttaa (siilossa kaikki opitaan varjottamalla jotakuta alansa taitajaa, joten ehkä mekaanikko ei vain yksinkertaisesti ole törmännyt koskaan pienelektroniikkaan), kun tarina vie mennessään.

Dystopioiden ystäville, suosittelen. Jos minulla olisi ollut jatko-osa yöpöydällä odottelemassa, olisin tarttunut siihen samoin tein.

Kirjabloggareiden joulukalenterin 7. luukku

Kirjabloggaajien seitsemännessä, itsenäisyyspäivän juhlien jälkeisessä luukussa rentoudutaan ja otetaan vähän taukoa joulusta. Eikö siitä nyt ole jo vouhotettu tarpeeksi? Nyt annankin lukijalle luvan unohtaa hetkeksi joulun ja sen tuoman kiireen, ahdistuksen ja stressin. Mikäli itsenäisyyspäivän juhliminen venyi pitkäksi, niin ei hätää; tässä luukussa annetaan aivoille lomaa. Nyt keskitytään koiranpentuihin!

Eilen meille muutti uusi asukki, paimensukuinen suomenlapinkoira Hurja (nimetty kenenkäs muunkaan kuin Putkinotkon portaiden alla asuvan sekarotuisen - mutta valtavan ihanan - piskin mukaan). Hurja on oikein erinomainen harhautus joulusta. Harkitsin useampaan kertaan osallistumista tähän joulukalenteriin, sillä minulle joulu on aina tarkoittanut sukulaisten luona hengiltä tylsistymistä ja ikävien jouluruokien karttelua (joulukinkku, hrr). Päätin kuitenkin ottaa osaa, sillä tämä antaa hyvän tilaisuuden koittaa keksiä syitä joulusta tykkäämiseen (tämä luukku sopinee siis parhaiten sellaisille ihmisille, jotka tykkäävät koiranpennuista, mutta eivät niinkään joulusta, vaikka ehkä haluaisivat).

Ensinnäkin joulu antaa ansaitun tauon arjen puurtamisesta. Se hiljentää tienoot ja saa ihmiset vetäytymään omiin koloihinsa nauttimaan omista perinteistään. Täällä satoi tänään ensilumi, joka sekin pehmentää vähän maisemaa ja helpottaa talven tuomaa kurjuuden tunnetta. Uskoisin, että meitä muumeja on muitakin. Tiedättehän; kun ilta pitenee ja päivät lyhenevät, niin tuntuu kuin ihmisellä täytyisi olla oikeus vetäytyä muumien tavoin talviunille ja herätä vasta keväällä uuteen eloon. Lomalla ehtii tekemään sitten kaikkea sellaista, mihin muuten ei ole aikaa, vaikkei joulua tahtoisikaan sen perinteisimmässä muodossa viettää.

Toisekseen joulusta tekee maukkaan myös hirvestä tai porosta valmistettu karjalanpaistiliemi sekoitettuna porkkanalaatikkoon tai perunamuusiin. Tätä varmaan tarjoillaan meillä koirillekin joulun kunniaksi ainakin yhtenä iltana, vaikka eivätpä nämä karvanaamat mistään joulusta mitään piittaa.

Kolmanneksi ulkona paukkuva pakkanen antaa hyvän tekosyyn käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle, nautiskelemaan vaikka Hugh Howeyn Siilosta tai J.K. Johanssonin Laurasta, molemmat jotka kuulunevat ainakin Lukevan peikon joululomaan.

Neljäntenä vielä kiinalainen ruoka ja lumisota koirien kanssa kruunaavat minkä tahansa juhlan, mutta erityisesti joulun!

Kirjabloggareiden edellinen luukku löytyy Kirjallisena. Minna -blogista ja huominen luukku aukeaa Tarukirja -blogissa.

Antoisaa joulun odotusta siitä pitäville sekä hyvää anti-joulua kaikille kaltaisilleni joulukammoisille toivottelevat Hurja, Remi sekä se lukeva peikko! Kyllä joulusta voi nauttia, vaikkei siitä pitäisikään.

Where she went - Gayle Forman

Kansi: Selina De Maeyer

Speak
2011
ISBN 978-0-14-242089-8
264 s.
☆☆
Oma
Jos vielä jään

Kun minulle selvisi, että Jos vielä jään oli saanut jatkoa, niin olihan tämä kirja hankittava keinolla millä hyvänsä. Lisäsin sen siis itselleni joululahjaksi ostamieni kirjojen joukkoon. Muistanette (ja mikäli ette muista, voitte käydä tuolta linkin takaa kurkistamassa) että Jos vielä jään teki suuren vaikutuksen ja siksi odotin tältäkin teokselta paljon, liikaa, kuten selvisi.

On kulunut kolme siitä, kun Mia perheineen joutui auto-onnettomuuteen, joka riisti Mialta perheen ja romutti tämän elämän. Mia on muuttanut New Yorkiin opiskellakseen Juilliardissa ja Adamista on tullut rokkikukko parhaimmasta päästä. Where she went on kerrottu Adamin näkökulmasta ja se keskittyy Adamin selviytymiseen ja henkilökohtaiseen kehitykseen. Adamista on tosiaan tullut kuuluisa ja hänen bändinsä Shooting Starin ensimmäinen levy on myynyt tuplaplatinaa. Huolimatta kiiltävästä julkisuuskuvasta (ja tyttöystävästä), kaikki ei ole hyvin. Adam on riippuvainen mielialalääkkeistään eikä selviä päivistään ilman niitä. Kirjassa käsitellään sitä, kuinka raskasta julkkiksen elämä oikeasti onkaan.

Saatuaan raivokohtauksen ravintolassa erään haastattelun jälkeen, Adamin manageri Aldous antaa nuorelle miehelle vapaapäivän, ja seikkailessaan uppo-oudossa New Yorkissa Adam törmää Mian kasvoihin Carnegie Hallin mainostaulussa. Hän ostaa lipun esitykseen ja ennen kuin he tajuavatkaan, Mia ja Adam ovat jälleen yhdessä.

Kirjassa oli useampiakin häiritseviä tekijöitä. Jos vielä jään oli rakennettu hyvin nykyisyyden ja takaumien välille, mutta tässä kirjassa takaumat vain laahasivat, kun lukijaa olisi oikeastaan kiinnostanut vain ja ainoastaan Mian ja Adamin uudelleenkohtaaminen. Nykyaikaan sijoittuvat pätkät eivät nekään olleet mitään huippulaatua, mutta sentään takaumia parempia. Ja sitten on tuo kansi. Jos kirja on kerrottu miehen näkökulmasta, niin miksi kannessa on nainen? Kyllähän kirjassa koko ajan rullaa taustalla Adamin obsessio Miaa kohtaan, mutta jonkinlainen tummansalskea sankari olisi sopinut kanteen paremmin ja asettanut ilmapiirin oikeanlaiseksi. Onneksi mielikuvitus kuitenkin toimii ja useimpia kansi tuskin häiritsee yhtä paljon kuin allekirjoittanutta. Tässä taas huomattiin, ettei mihinkään kannata sukeltaa pää edellä mikäli siitä on jotakin ennakko-oletuksia. Oletin että tämä kirja olisi ollut huomattavasti parempi kuin se oli.

North End: Kaiken peittävä tulva - Laura Lähteenmäki

Kansi: Pietari Posti

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39904-0
301 s.
☆☆☆
Arvostelukappale
North End: Niskaan putoava taivas

North End -sarjan toisessa osassa ääneen pääsee Luna, ensimmäisessä kirjassa vähän etäiseksi jäänyt tehtaanjohtajan tytär, jonka kaikki luulevat olevan kovinkin hyvävarainen ja hyvin toimeentuleva. Totuus on kuitenkin toinen ja Kaiken peittävä tulva pyyhkäisee kulissit tiehensä. Luna paljastuu hauraaksi, haavoittuvaiseksi tytöksi, jota kaikki pitävät jääkuningattarena, mutta joka ei voisi olla kauempana julkikuvastaan. Hänen isänsä on kiireinen mies, jolla ei ole aikaa eikä oikeastaan haluakaan huomioida ja kuunnella tytärtään. Lunan poikaystävä Havu, jota kuolattiin jo ensimmäisessä osassa Teklan silmin, vaikuttaa hänkin etäiseltä ja oudon viileältä, kun kevään myötä vähenevät vaatekerrat eivät tunnu herättävän pojassa sen kummempia tunteita. Kaiken tämän keskellä Luna päättää tehdä kerrankin jotakin itseään varten, ja lähettää demon Donate It! -nimiseen laulukilpailuun.

North End on ollut sarjana mielenkiintoinen jo ensimmäisestä osastaan lähtien, ja odotin tätä toista osaa innolla. Petyin kuitenkin vähän. Viheraktivismi, josta puhuin jo ensimmäisen osan arvostelussa, saa tässä osassa uutta tuulta purjeisiinsa, kun ääneen pääsee Lunan isä, Muutoksen aikaan elänyt mies, jossa vaalit ja vaalipuheet aiheuttavat suuria tunteita. Jos ihan totta puhutaan, kirjasta meni maku kaiken se paasauksen vuoksi. Ymmärtäisin, jos asia selitettäisiin kerran, mutta siihen palataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, vähän eri kantilta ja vähän eri aiheesta, mutta aina perusjuttu on sama; ihmiset tekivät ennen vanhaan aivan kaiken väärin. Varsinainen juoni, Lunan henkilöhahmon avaaminen, koulukiusaaminen, yksinäisyys, eteneminen laulukilpailussa, kaikki tämä jää sivuosaan ainakin alkuun, kun keskitytään tuskastelemaan kamalaa resurssien tuhlaamista, joka nykyaikana (Lunan isän nuoruudessa) on meneillään.

Mikäli kaiken tuon paasauksen pystyy ohittamaan, on Lunan tarinassa ihan oikeaakin asiaa. Häntä kiusataan koulussa, eikä kukaan oikein tahdo uskoa häntä. Eihän nyt kiusaamista ole olemassakaan. Lunan isä suree vaimonsa kuolemaa, eikä tahdo myöntää kenellekään, kuinka tuskallista kaikki on, etenkin nyt, kun isä on tehtaan sulkeuduttua työtön ja onneton. Ja Lunakin muistuttaa jäätävän paljon äitiään. Ja sitten on vielä Havu, jonka kanssa Luna on ollut ystäviä pikkulapsesta saakka, mutta joka nyt etsii itseään ja tuntuu etäiseltä vaikka heidän pitäisi seurustella keskenään. Eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta sen saatte lukea itse. Eniten kuitenkin (paasaamisen ohella) häiritsi se, kuinka lopussa kaikki lakaistaan maton alle kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Etenkin koulun rehtorin reaktio pisti vihaksi.

Kannesta on vielä sanottava sen verran, että tajusin sen erinomaisen kuvaavuuden vasta nyt, kun hain sen tuolta yöpöydältä tähän viereen kirjoittaakseni arvostelua. Kirjassa Luna näkee unia, joissa hän on kapealla jääsillalla, joka uhkaa pettää hänen altaan. Ja sitten nuo varpuset, nekin ovat ihan omassa asemassaan kirjassa. Toivottavasti kolmannessa osassa keskitytään sitten tarinaan ja muistetaan, että tämä ilmastonmuutosasia on käyty jo kahdessa kirjassa useampaan kertaan läpi.

Segrfellin unikuningas - Erkki Kauhanen

Kansi: Jussi Kaakinen

Teos
2013
ISBN 978-951-851-496-4
374 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Segrfellin unikuningas tuli ensimmäisenä vastaan töissä, jossa viehätyin ensisijaisesti (yllättäen) kannesta. Kannen suunnittelu on todella nätti ja kuvaa hyvin kirjaa, näin kirjan lukeneena. Unikuningas on Kauhasen esikoisteos ja aloittaa trilogian, joka sijoittuu Segrfellin saarelle. Ensimmäisessä osassa kuningas kuolee ja sitten tilalle pitäisi valita joku uusi, mutta kuka?

Unikuninkaassa on puolensa ja puolensa. Olen niin sanotusti paluumuuttaja fantasian pariin, joten Forgotten Realmsini lukeneena sukelsin tähän kirjaan tietyin ennakko-odotuksin. Osittain petyin, osittain en. Ihan perinteistä miekka & magiaa tämä kirja ei kuitenkaan edusta.

Alku oli minusta todella vahva ja mielenkiintoinen. Tarina rakentui kauniisti ja vaikka yllätyksekseni kirjaa ei avattu päähenkilön (tai ensimmäiselle osalle edes mitenkään tärkeän henkilön) näkökulmasta, se silti imaisi mukaansa ja odotin tulevaa mielenkiinnolla. Mutta sitten taika särkyi, kun paljastui, että Unikuningas on (no kukas muukaan) pahainen maalaispoika ei-yhtään-mistään suvusta eikä yhtään-mistään paikasta. Tunnustan nyt tähän väliin, että aina kun esimerksiksi Star Trekissä tulee jakso, joka sisältää ajan kanssa pelleilyä, menetän mielenkiintoni täysin. Unikuninkaassa ei pelleillä pelkästään ajan, vaan myös ulottuvuuksien, menneiden henkilöllisyyksien ja muiden tekijöiden kanssa. Puhumattakaan siitä valtavasta haamuarmeijasta (terveisiä Tolkienille), joka matkustaa vaivatta ulottuvuudesta ja ajasta toiseen. Halusin tykätä tästä kirjasta, niin kovasti halusinkin, mutta edes takaisin ajassa hyppely eri ihmisten eri inkarnaatioiden välillä on vain liian sekavaa.

Periaatteessa kiinnostaa, mitä kirjasarjan ensimmäisen luvun aloittaneelle Mirenille käy, ja olihan kirjassa paljon muitakin mehukkaita elementtejä, kuten kaksi taistelevaa naissukua, joista kukaan ei tiedä mitään ja jotka manipuloivat miesten hallitsemaa maailmaa varjoista käsin. Tuosta rinnakkaisulottuvuudestakin olisi saanut mielenkiintoisen ja vetävän, jos se olisi kirjoitettu vähän selkeämmäksi. Nyt siitä sai vähän sellaisen kuvan, että kirjailija on kyllästynyt kirjoittamaansa tarinaan jo heti alkuunsa, mutta sen sijaan että olisi aloittanut täysin alusta, onkin keksinyt vain tällaisen kiemuran matkaan. Kyseessä on kuitenkin esikoisteos, joten voi varmaankin hyvällä syyllä olettaa, että kehitystä tapahtuu.

Ja sen takia me erosimme - Daniel Handler

Kansi: Maira Kalman

Why We Broke Up
Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5683-6
360 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale 

Aiemmin tänään arvostelemani tulppakirja piti minut pitkään erossa kaikesta siitä, mikä lukujonossa odottaa. Yleensä tulppakirjojen kanssa on joko urheasti taisteltava loppuun saakka tai luovutettava suosiolla kokonaan. Pahin virhe, mitä tulpan lukemisen aikana voi tehdä, on huijata itseään sanomalla "mä luen vaan tän tässä välissä ja jatkan sitten tota", koska yleensä tulppa jää sitten ikuisiksi ajoiksi pyörimään yöpöydälle / laukkuun / näppiksen lähistölle, eikä siihen tule ikinä enää oikeasti tartuttua. Ajattelin kuitenkin, että tässä nyt on sopivan kevyt välipala, jonka voin nopeasti hotkaista välissä kenenkään huomaamatta, enkä erehtynyt.

Ja sen takia me erosimme kertoo Min Greenistä ja Ed Slatertonista, jotka vastoin kaikkia luonnonlakeja rakastuvat toisiinsa. Kirja on Minin tuskallinen kirje Edille heidän eronsa jälkeen, jossa Min selittää Edille mitkä kaikki syyt johtivat heidän eroonsa. Viimeinen on toki kaikkein itsestäänselvin ja selittävin kaikista syistä, mutta mielenkiintoisia nuo muutkin ovat. Handlerin kirja on hyvä, ei mitenkään erikoinen, mutta juuri sellainen viihdyttävä ja jos ei ajatuksia, niin tunteita herättävä kirja jollaisia olen Siskodisko-sarjalta oppinut odottamaan. Min on elokuvista kiinnostunut tyttö, joka haluaa ohjaajaksi. Hänen paras ystävänsä on Al, jota kaikki pitävät homona, koska tällä ei ole koskaan ollut tyttöystävää ja Al on muutenkin hyvin.. kulturelli. Ed on puolestaan korisjoukkueen varakapteeni, komea nuorimies, jota ei ole älyllä pilattu mutta joka saa kaikkien teinityttöjen hormonit hyrräämään.

Parasta kirjassa oli sen kuvitus. Värikkäät sivut ja kuvat toivat kirjaan ilmettä ja hyvää taukoa painavasta paperista ja pienestä fontista. Kuvat ovat sopivan yksinkertaisia ja kuitenkin tekevät Minin erolaatikossa olevista tavaroista pikkuisen konkreettisempia. Toinen huippu kirjassa on tietenkin Al, jonka kuvittelin jatkuvasti Tom Hiddlestonin (Lokina, tietenkin) näköiseksi laihaksi runopojaksi. Olisin todellakin toivonut, että Al olisi saanut kirjassa enemmän tilaa. Hänen ja Minin keskustelut olivat hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, yksinkertaisia mutta niistä kuitenkin kävi hyvin ilmi kahden hahmon välinen ystävyys.

Ja sen takia me erosimme on keskinkertainen, viihdyttävä lukukokemus, ei mikään maata järisyttävä, tajunnan räjäyttävä teos, muttei sitä sellaiseksi varmaan ole kirjoitettukaan. Lajityyppinsä edustajana oikein pätevä taidonnäyte. Ja perkeleen Ed. Asteriski huutomerkki.