Where she went - Gayle Forman

Kansi: Selina De Maeyer

Speak
2011
ISBN 978-0-14-242089-8
264 s.
☆☆
Oma
Jos vielä jään

Kun minulle selvisi, että Jos vielä jään oli saanut jatkoa, niin olihan tämä kirja hankittava keinolla millä hyvänsä. Lisäsin sen siis itselleni joululahjaksi ostamieni kirjojen joukkoon. Muistanette (ja mikäli ette muista, voitte käydä tuolta linkin takaa kurkistamassa) että Jos vielä jään teki suuren vaikutuksen ja siksi odotin tältäkin teokselta paljon, liikaa, kuten selvisi.

On kulunut kolme siitä, kun Mia perheineen joutui auto-onnettomuuteen, joka riisti Mialta perheen ja romutti tämän elämän. Mia on muuttanut New Yorkiin opiskellakseen Juilliardissa ja Adamista on tullut rokkikukko parhaimmasta päästä. Where she went on kerrottu Adamin näkökulmasta ja se keskittyy Adamin selviytymiseen ja henkilökohtaiseen kehitykseen. Adamista on tosiaan tullut kuuluisa ja hänen bändinsä Shooting Starin ensimmäinen levy on myynyt tuplaplatinaa. Huolimatta kiiltävästä julkisuuskuvasta (ja tyttöystävästä), kaikki ei ole hyvin. Adam on riippuvainen mielialalääkkeistään eikä selviä päivistään ilman niitä. Kirjassa käsitellään sitä, kuinka raskasta julkkiksen elämä oikeasti onkaan.

Saatuaan raivokohtauksen ravintolassa erään haastattelun jälkeen, Adamin manageri Aldous antaa nuorelle miehelle vapaapäivän, ja seikkailessaan uppo-oudossa New Yorkissa Adam törmää Mian kasvoihin Carnegie Hallin mainostaulussa. Hän ostaa lipun esitykseen ja ennen kuin he tajuavatkaan, Mia ja Adam ovat jälleen yhdessä.

Kirjassa oli useampiakin häiritseviä tekijöitä. Jos vielä jään oli rakennettu hyvin nykyisyyden ja takaumien välille, mutta tässä kirjassa takaumat vain laahasivat, kun lukijaa olisi oikeastaan kiinnostanut vain ja ainoastaan Mian ja Adamin uudelleenkohtaaminen. Nykyaikaan sijoittuvat pätkät eivät nekään olleet mitään huippulaatua, mutta sentään takaumia parempia. Ja sitten on tuo kansi. Jos kirja on kerrottu miehen näkökulmasta, niin miksi kannessa on nainen? Kyllähän kirjassa koko ajan rullaa taustalla Adamin obsessio Miaa kohtaan, mutta jonkinlainen tummansalskea sankari olisi sopinut kanteen paremmin ja asettanut ilmapiirin oikeanlaiseksi. Onneksi mielikuvitus kuitenkin toimii ja useimpia kansi tuskin häiritsee yhtä paljon kuin allekirjoittanutta. Tässä taas huomattiin, ettei mihinkään kannata sukeltaa pää edellä mikäli siitä on jotakin ennakko-oletuksia. Oletin että tämä kirja olisi ollut huomattavasti parempi kuin se oli.

North End: Kaiken peittävä tulva - Laura Lähteenmäki

Kansi: Pietari Posti

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39904-0
301 s.
☆☆☆
Arvostelukappale
North End: Niskaan putoava taivas

North End -sarjan toisessa osassa ääneen pääsee Luna, ensimmäisessä kirjassa vähän etäiseksi jäänyt tehtaanjohtajan tytär, jonka kaikki luulevat olevan kovinkin hyvävarainen ja hyvin toimeentuleva. Totuus on kuitenkin toinen ja Kaiken peittävä tulva pyyhkäisee kulissit tiehensä. Luna paljastuu hauraaksi, haavoittuvaiseksi tytöksi, jota kaikki pitävät jääkuningattarena, mutta joka ei voisi olla kauempana julkikuvastaan. Hänen isänsä on kiireinen mies, jolla ei ole aikaa eikä oikeastaan haluakaan huomioida ja kuunnella tytärtään. Lunan poikaystävä Havu, jota kuolattiin jo ensimmäisessä osassa Teklan silmin, vaikuttaa hänkin etäiseltä ja oudon viileältä, kun kevään myötä vähenevät vaatekerrat eivät tunnu herättävän pojassa sen kummempia tunteita. Kaiken tämän keskellä Luna päättää tehdä kerrankin jotakin itseään varten, ja lähettää demon Donate It! -nimiseen laulukilpailuun.

North End on ollut sarjana mielenkiintoinen jo ensimmäisestä osastaan lähtien, ja odotin tätä toista osaa innolla. Petyin kuitenkin vähän. Viheraktivismi, josta puhuin jo ensimmäisen osan arvostelussa, saa tässä osassa uutta tuulta purjeisiinsa, kun ääneen pääsee Lunan isä, Muutoksen aikaan elänyt mies, jossa vaalit ja vaalipuheet aiheuttavat suuria tunteita. Jos ihan totta puhutaan, kirjasta meni maku kaiken se paasauksen vuoksi. Ymmärtäisin, jos asia selitettäisiin kerran, mutta siihen palataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, vähän eri kantilta ja vähän eri aiheesta, mutta aina perusjuttu on sama; ihmiset tekivät ennen vanhaan aivan kaiken väärin. Varsinainen juoni, Lunan henkilöhahmon avaaminen, koulukiusaaminen, yksinäisyys, eteneminen laulukilpailussa, kaikki tämä jää sivuosaan ainakin alkuun, kun keskitytään tuskastelemaan kamalaa resurssien tuhlaamista, joka nykyaikana (Lunan isän nuoruudessa) on meneillään.

Mikäli kaiken tuon paasauksen pystyy ohittamaan, on Lunan tarinassa ihan oikeaakin asiaa. Häntä kiusataan koulussa, eikä kukaan oikein tahdo uskoa häntä. Eihän nyt kiusaamista ole olemassakaan. Lunan isä suree vaimonsa kuolemaa, eikä tahdo myöntää kenellekään, kuinka tuskallista kaikki on, etenkin nyt, kun isä on tehtaan sulkeuduttua työtön ja onneton. Ja Lunakin muistuttaa jäätävän paljon äitiään. Ja sitten on vielä Havu, jonka kanssa Luna on ollut ystäviä pikkulapsesta saakka, mutta joka nyt etsii itseään ja tuntuu etäiseltä vaikka heidän pitäisi seurustella keskenään. Eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta sen saatte lukea itse. Eniten kuitenkin (paasaamisen ohella) häiritsi se, kuinka lopussa kaikki lakaistaan maton alle kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Etenkin koulun rehtorin reaktio pisti vihaksi.

Kannesta on vielä sanottava sen verran, että tajusin sen erinomaisen kuvaavuuden vasta nyt, kun hain sen tuolta yöpöydältä tähän viereen kirjoittaakseni arvostelua. Kirjassa Luna näkee unia, joissa hän on kapealla jääsillalla, joka uhkaa pettää hänen altaan. Ja sitten nuo varpuset, nekin ovat ihan omassa asemassaan kirjassa. Toivottavasti kolmannessa osassa keskitytään sitten tarinaan ja muistetaan, että tämä ilmastonmuutosasia on käyty jo kahdessa kirjassa useampaan kertaan läpi.

Segrfellin unikuningas - Erkki Kauhanen

Kansi: Jussi Kaakinen

Teos
2013
ISBN 978-951-851-496-4
374 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Segrfellin unikuningas tuli ensimmäisenä vastaan töissä, jossa viehätyin ensisijaisesti (yllättäen) kannesta. Kannen suunnittelu on todella nätti ja kuvaa hyvin kirjaa, näin kirjan lukeneena. Unikuningas on Kauhasen esikoisteos ja aloittaa trilogian, joka sijoittuu Segrfellin saarelle. Ensimmäisessä osassa kuningas kuolee ja sitten tilalle pitäisi valita joku uusi, mutta kuka?

Unikuninkaassa on puolensa ja puolensa. Olen niin sanotusti paluumuuttaja fantasian pariin, joten Forgotten Realmsini lukeneena sukelsin tähän kirjaan tietyin ennakko-odotuksin. Osittain petyin, osittain en. Ihan perinteistä miekka & magiaa tämä kirja ei kuitenkaan edusta.

Alku oli minusta todella vahva ja mielenkiintoinen. Tarina rakentui kauniisti ja vaikka yllätyksekseni kirjaa ei avattu päähenkilön (tai ensimmäiselle osalle edes mitenkään tärkeän henkilön) näkökulmasta, se silti imaisi mukaansa ja odotin tulevaa mielenkiinnolla. Mutta sitten taika särkyi, kun paljastui, että Unikuningas on (no kukas muukaan) pahainen maalaispoika ei-yhtään-mistään suvusta eikä yhtään-mistään paikasta. Tunnustan nyt tähän väliin, että aina kun esimerksiksi Star Trekissä tulee jakso, joka sisältää ajan kanssa pelleilyä, menetän mielenkiintoni täysin. Unikuninkaassa ei pelleillä pelkästään ajan, vaan myös ulottuvuuksien, menneiden henkilöllisyyksien ja muiden tekijöiden kanssa. Puhumattakaan siitä valtavasta haamuarmeijasta (terveisiä Tolkienille), joka matkustaa vaivatta ulottuvuudesta ja ajasta toiseen. Halusin tykätä tästä kirjasta, niin kovasti halusinkin, mutta edes takaisin ajassa hyppely eri ihmisten eri inkarnaatioiden välillä on vain liian sekavaa.

Periaatteessa kiinnostaa, mitä kirjasarjan ensimmäisen luvun aloittaneelle Mirenille käy, ja olihan kirjassa paljon muitakin mehukkaita elementtejä, kuten kaksi taistelevaa naissukua, joista kukaan ei tiedä mitään ja jotka manipuloivat miesten hallitsemaa maailmaa varjoista käsin. Tuosta rinnakkaisulottuvuudestakin olisi saanut mielenkiintoisen ja vetävän, jos se olisi kirjoitettu vähän selkeämmäksi. Nyt siitä sai vähän sellaisen kuvan, että kirjailija on kyllästynyt kirjoittamaansa tarinaan jo heti alkuunsa, mutta sen sijaan että olisi aloittanut täysin alusta, onkin keksinyt vain tällaisen kiemuran matkaan. Kyseessä on kuitenkin esikoisteos, joten voi varmaankin hyvällä syyllä olettaa, että kehitystä tapahtuu.

Ja sen takia me erosimme - Daniel Handler

Kansi: Maira Kalman

Why We Broke Up
Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5683-6
360 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale 

Aiemmin tänään arvostelemani tulppakirja piti minut pitkään erossa kaikesta siitä, mikä lukujonossa odottaa. Yleensä tulppakirjojen kanssa on joko urheasti taisteltava loppuun saakka tai luovutettava suosiolla kokonaan. Pahin virhe, mitä tulpan lukemisen aikana voi tehdä, on huijata itseään sanomalla "mä luen vaan tän tässä välissä ja jatkan sitten tota", koska yleensä tulppa jää sitten ikuisiksi ajoiksi pyörimään yöpöydälle / laukkuun / näppiksen lähistölle, eikä siihen tule ikinä enää oikeasti tartuttua. Ajattelin kuitenkin, että tässä nyt on sopivan kevyt välipala, jonka voin nopeasti hotkaista välissä kenenkään huomaamatta, enkä erehtynyt.

Ja sen takia me erosimme kertoo Min Greenistä ja Ed Slatertonista, jotka vastoin kaikkia luonnonlakeja rakastuvat toisiinsa. Kirja on Minin tuskallinen kirje Edille heidän eronsa jälkeen, jossa Min selittää Edille mitkä kaikki syyt johtivat heidän eroonsa. Viimeinen on toki kaikkein itsestäänselvin ja selittävin kaikista syistä, mutta mielenkiintoisia nuo muutkin ovat. Handlerin kirja on hyvä, ei mitenkään erikoinen, mutta juuri sellainen viihdyttävä ja jos ei ajatuksia, niin tunteita herättävä kirja jollaisia olen Siskodisko-sarjalta oppinut odottamaan. Min on elokuvista kiinnostunut tyttö, joka haluaa ohjaajaksi. Hänen paras ystävänsä on Al, jota kaikki pitävät homona, koska tällä ei ole koskaan ollut tyttöystävää ja Al on muutenkin hyvin.. kulturelli. Ed on puolestaan korisjoukkueen varakapteeni, komea nuorimies, jota ei ole älyllä pilattu mutta joka saa kaikkien teinityttöjen hormonit hyrräämään.

Parasta kirjassa oli sen kuvitus. Värikkäät sivut ja kuvat toivat kirjaan ilmettä ja hyvää taukoa painavasta paperista ja pienestä fontista. Kuvat ovat sopivan yksinkertaisia ja kuitenkin tekevät Minin erolaatikossa olevista tavaroista pikkuisen konkreettisempia. Toinen huippu kirjassa on tietenkin Al, jonka kuvittelin jatkuvasti Tom Hiddlestonin (Lokina, tietenkin) näköiseksi laihaksi runopojaksi. Olisin todellakin toivonut, että Al olisi saanut kirjassa enemmän tilaa. Hänen ja Minin keskustelut olivat hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, yksinkertaisia mutta niistä kuitenkin kävi hyvin ilmi kahden hahmon välinen ystävyys.

Ja sen takia me erosimme on keskinkertainen, viihdyttävä lukukokemus, ei mikään maata järisyttävä, tajunnan räjäyttävä teos, muttei sitä sellaiseksi varmaan ole kirjoitettukaan. Lajityyppinsä edustajana oikein pätevä taidonnäyte. Ja perkeleen Ed. Asteriski huutomerkki.

Nokkosvallankumous - Siiri Enoranta

Kansi: Sami Saramäki

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39522-6
445 s.
☆☆
Oma

Enorannan Nokkosvallankumous tarttui kirjamessuilta ainoana kirjana mukaan. Teimme avopuolison kanssa sopimuksen, että kumpikin saa ostaa messuilta tasan yhden kirjan (lähinnä siis tilanpuutteen vuoksi, uusi kirjahylly siintää suunnitelmissa jossakin), ja minä välttämättä halusin tämän. Nokkosvallankumouksessa on vetävä, hyvin suunniteltu kansi, joka luo hyvin tunnelmaa kirjalle ja istuu kirjan miljööseen, mutta valitettavasti kirjan taika jää kannen tasolle.

Kirjan päähenkilöitä ovat Dharan ja Vayu, eikä lukijalle selviä kummankaan sukupuoli ennen kuin kirjassa on edetty jo hyvän matkaa eteenpäin. En tiedä oliko sukupuolen pimittäminen tarkoituksellista vai missasinko jotakin, mutta minulle valkeni vasta sivulla 44, että tässä on nyt kahden pojan välisestä rakkaustarinasta kyse. Ehkä pimittelyyn oli aihetta, ehkä ei, mutta minua tämä lähinnä ärsytti, sillä tapahtumien päänsisäinen kuvitteleminen on todella hankalaa, kun ei tiedä, onko päähenkilö tyttö vai poika. Muutenhan sillä ei mitään väliä sitten olekaan. Vai onko tässä nyt ajateltu, että suoraan lukijan kasvoille lätkäisty poikarakkaus karkoittaisi jonkun?

Dharan Marmor on kivilinjan perillinen ja siten hänen kohtalonsa on sidottu sotien ja ihmisen typeryyden ja ahneuden runnoman maailman pelastamiseen. Vayu taas ei ole koskaan ollut kukaan, eikä asian laita kirjan mittaan juuri muutu. Lähestyessäni neljättäsataa sivua, olin saanut molemmista pojista enemmän kuin tarpeekseni, heidän jatkuvasta epävarmuudestaan, luottamuspulastaan ja tahmeista ajatuksistaan. Kirjassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kaikki tuntuu olevan vain yhtä sotkua ja mössöä, eikä mistään oikein saa kiinni. Vauhdikkaiksi tarkoitetut kohtauksetkin jäävät jotenkin tyhjiksi ja vajaiksi.

Jotenkin koko ajan toivoin, että kirjaan olisi ilmestynyt jokin selkeämpi jaksotus ja punainen lanka, sen sijaan, että tapahtumat olisi siroteltu tämän ja toisen ulottuvuuden välille, Vayun ja Dharanin jatkuvasti erkanevien ja jälleen yhtyvien ja taas erkanevien polkujen varrelle. Sivuhenkilöitä ja erilaisia porukoita on enemmän kuin kukaan jaksaa laskea ja niissä mukana pysyminen on vähintäänkin hankalaa. Huomasin miettiväni useampaankin kertaan, että "kuka tämä nyt taas näistä oli, joku tärkeäkin?"

Nokkosvallankumouksessa oli paljon hyviä ideoita ja jos lopputulos olisi ollut kokonaisempi ja eheämpi, olisi kirja ollut varmasti huomattavasti vetävämpi ja mielenkiintoisempi. Teinipoikien sisäisten tuntojen tuskastelu imi kuitenkin mehut tarinasta, joka olisi oikeasti voinut olla hyvä.

Viimeiset - Salla Simukka

Kansi: Elina Warsta

WSOY
2005
ISBN 978-951-0-30625-8
179 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Salla Simukka on yksi suuria tämän vuosituhannen kirjallisia ihastuksiani. Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat vakuuttaneet ja on ollut hauska huomata Lumikin kehitys. Nyt on kuitenkin vuorossa vähän vanhempaa Simukkaa. Viimeiset tuli puheeksi eräässä koulutuksessa johon osallistuin joten ajattelin napata sen töissä hyllystä kun se siellä nökötti.

Ihan ensimmäiseksi sanottakoon, että Viimeiset nostaa kyllä kissan pöydälle. Kirjassa on kyse seksistä. Seksistä, seksistä, seksistä. Tässä ei sipsutella aiheen ympärillä eikä hyssytellä. Kirjan päähenkilöinä toimivat remuisa Rauha, älykäs aktivisti Venla sekä runotyttö Milja. He ovat kaikki 18-vuotiaita abeja, joita yhdistää ainakin yksi seikka - he ovat kaikki neitsyitä. Yhdessä he päättävät puoliksi leikillään päästä neitsyyksistään jouluun mennessä. Leikinlaskuna alkanut juttu muuttuu äkkiä todeksi kun jokainen tyttö tahollaan lähtee hakemaan jotakuta, jonka kanssa vapautua taakastaan.

Minua ihastutti päähenkilöiden erilaisuus. Venlan ja Miljan tekstiosuudet olisivat helposti sekoittuneet keskenään, mutta heidän luonteidensa ja tilanteidensa erilaisuus teki selvän eron. Kirjaa kerrotaan vuoroin kunkin tytön näkökulmasta ja vuoroin yleisesti. Vaikka kirja taklaa aika ronskisti monille nuorille aran aiheen, näkyy tuo arkuus nimenomaan niistä kohtauksista, joissa tytöt kohtaavat toisensa eivätkä kehtaa kertoa aikaansaannoksistaan. Täytyy tunnustaa, että aloin lukemaan Viimeisiä tietyin ennakko-olettamuksin. Ensinnäkin yhden tytöistä oli oltava lesbo. Olisihan se melkoisen tylsää jos kaikki tytöt tykkäisivät pojista (typerä Tea). Veikkasin ensin Venlaa, sitten Rauhaa. Kukin selvittäkööt itse veikkasinko oikein. Vaikka kirja käsittelee todella suorasti tyttöjen seksuaalisuutta, seksiä ja tuntemuksia, ei se siltikään hekumoi ylimääräisellä kuvauksella. Erotiikkakirjaksi en tätä siis luokittelisi, vaikka toki jokunen kohtaus olikin mehukas.

Simukka oli hienosti huomioinut paitsi henkiset, myös fyysiset vaikeudet. Kirja muistuttaa esimerkiksi huolimattomuuden mukanaan tuomista vaaroista ja ehkäisyn tärkeydestä, onneksi kuitenkin niin, ettei homma muutu saarnaamiseksi. Viimeiset oli oikein loistava välipalaromaani (hotkaisin sen suunnilleen neljässä tunnissa), olipahan tuo hauskakin.

Iskelmiä - Laura Lähteenmäki

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39493-9
230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

"Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä."

Laura Lähteenmäki tuli tutuksi nelosdiplomistakin löytyvällä Niskaan putoava taivas -kirjallaan. Pidin hänen tyylistään jo tuolloin ja halusin lukea lisää hänen teoksiaan. Iskelmiä vakuutti paitsi ulkoasullaan, myös aihepiirillään. Takakannen tekstin perusteella sisältö toki jää vähän hataraksi, mutta hyvin pian kirjan aloittamisen jälkeen kyllä selviää, minkälaisesta kirjasta on kyse.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Aino, joka on viettänyt viatonta ja suojattua elämää, harrastanut partiota ja pitänyt koulumenestyksestään huolen. Sitten luokkaretkibussissa hänen viereensä istuu valloittava Samuli, jonka kujeileva käytös saa naiivin Ainon tarttumaan koukkuun lähes heti. Pidin Ainon aitoudesta ja teinityttömäisestä tavasta antautua täysillä tunteiden vietäväksi. Olin nuorena itse aivan samanlainen, yksikin ystävällinen katse ja olin myytyä naista. Aino ei myöskään kokemattomuuttaan tiedä, mihin rajat on vedettävä tai kuinka se tehdään.

Väkivaltaa joskus itsekin sivusta seuranneena tiedän, millaista sellainen elämä on. Lähteenmäki kuvaa vakuuttavasti Ainon epävarmuutta, jännittyneisyyttä, varovaisuutta ja väsymystä. Aino riisuu olemuksestaan kaiken mistä Samuli ei pidä, ja Samuli hyvän petoeläimen tavoin ainakin osaa houkutella Ainon tekemään tasan niin kuin haluaa. Ainon väsymys alkaa näkyä pian kaikessa, ensin vähemmän, sitten enemmän. Hänen kokemansa väkivalta vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä. Hän ei uskalla sanoa Samulille vastaan, mutta jossain Ainonkin on purettava tuntojaan. Hänen henkistä luhistumistaan on raskasta seurata. Ainon selittelyt itselleen ja muille ovat niin tyypillisiä ja niin raivostuttavia, että meinasin jo ihan todella suuttua. Hän taipuu kuin heinä tuulessa Samulin tieltä, antaa aina vain uusia ja uusia mahdollisuuksia, vaikka järkikin jo sanoo, että eiköhän tämä ollut tässä.

Iskelmiä olisi hyvä kirja pakolliseksi lukemiseksi kouluihin. Tällaisen väkivallan uhreiksi joutuu oikeastikin tyttöjä ja poikia, jotka eivät tiedä mitä heidän kuuluisi tehdä tai miten parisuhteessa kuuluu olla. Lähteenmäen teos olisi hyvä kirja juurikin tietynlaisen väkivaltakäyttäytymisen tunnistamiseksi ja onnettomuuksien välttämiseksi. Ainoa huono puoli kirjassa lienee se, että se päättyy ikään kuin kesken. Eihän kaikella todellakaan ole se kaikkein onnellisin loppu, mutta Otto, olisin toivonut loppuun enemmän Ottoa.

Paljon onnea vaan!

Tämä on nyt jo lyhyen ajan sisään toinen höpöhöpö-postaus, lupaan pitää höpinät jatkossa tiiviimmin omana tietonani. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että tänään vietetään Lukevan peikon 2-vuotissyntymäpäivää! Kirja-arvosteluja kahteen vuoteen on mahtunut suunnilleen 70, kun kokonaisluvusta miinustetaan kaikki huttupostaukset. Uusi työ on verottanut jonkin verran lukuaikaa ja -intoa, kun tuntuu että työn suhteen on jatkuva stressi päällä. Kaksivuotiaan blogin kunniaksi voisin mietiskellä jonkinlaista ulkoasun muutosta tai kenties arvontaa. Onko teillä toiveita?

Joka tapauksessa, hyvää Lukevan peikon syntymäpäivää kaikille! Nautikkaa kirjoista ja Helsingin kirjamessuista, jotka pyörähtävät käyntiin tänään (ja jonne itse valitettavasti pääsen vain lauantaina, kun siellä ei ole yhtään yhtikäs mitään mielenkiintoista, hmph)!

The Ocean at the End of the Lane - Neil Gaiman

William Morrow
2013
ISBN 978-0-06-225565-5
181 s.
☆☆☆
Oma

Minulla ja Neil Gaimanilla on aina ollut vaikea suhde (vaikka hän ei sitä tietenkään tiedä). Rakastuin jo hyvin nuorena Sandmaneihin, Gaimanin käsikirjoittamiin sarjakuviin, joka totta kai johti jonkinasteiseen sankarinpalvontaan. Totuus kuitenkin on, että lähes kaikki mitä Gaimanilta olen koskaan koettanut lukea, on aina jäänyt kesken. Pääasiassa syy lienee siinä, että olen aina koettanut lukea englanniksi, ja Gaimanin kieli on vähintäänkin runollista (siis hankalaa) mutta myös vanhahtavaa. Valtameri polun päässä ei muodosta poikkeusta, mutta koska se oli niin lyhyt, päätin kuitenkin tehdä parhaani. Ja hyvinhän siinä kävi, kuten tässä nyt nähdään. Selvisin loppuun asti, jee!

Gaiman on selvästi satusetä, sen huomaa tästä kirjasta hyvin. Kirjan alussa keski-ikäinen mies palaa kotikyläänsä hautajaisiin, ja ajautuu vanhoille kotinurkilleen. Hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten jyrätty maan tasalle ja sen tilalle on rakennettu hyvin brittiläiseen tyyliin kopioi ja liitä -mallilla taloja, joten miehen on lähdettävä pidemmälle, kunnes hän saapuu vanhalle maatilalle. Polun päässä on lampi, joka on ainakin ulospäin ihan tavallinen, mutta se herättää miehen mielessä muistoja, ja niitä muistoja kirjassa käydään läpi.

Kirjassa esiintyy valtavia myyttisiä olentoja, jotka on helppo kuvitella kun on lukenut tarpeeksi Sandmaneja. Niiden tumma tyyli jää helposti sävyttämään kaikkea Gaimanin tekemää. Yksi kirjan päähenkilöistä on Lettie Hempstock, joka vaikuttaa ihan tavalliselta pikkutytöltä ensialkuun, mutta osoittautuu pian joksikin aivan muuksi. The Ocean at the End of the Lane on soma, satumainen teos, jossa lapsen silmin tarkastellaan isoja, pahoja asioita. Lapsen silmin kerrottuna kaikki vaikuttaa niin luonnolliselta, sillä jos tavallisetkin asiat ovat ihmeellisiä, mikseivät sitten ihmeelliset asiat olisi tavallisia? Gaimanin ominainen tyyli tökki, mutta sitä osasin odottaakin.

Kävikö pahasti?

Tänään aamulla kun odottelin terveysaseman kupeessa bussia, juttelin kaihileikkauksesta toipuvan vanhemman rouvan ja kuuntelin puolella korvalla Radio Novaa, niin kuulin kampanjasta, joka kuulosti jo nimeltään mielenkiintoiselta. "Kävikö pahasti?" -kampanja on saanut osakseen suurta huomiota ja touhotusta monissa blogeissa ja muussakin mediassa.

Alulle kampanjan pisti Lilyn sivuilla Lentoaskeleita-blogia pitävä Rosanna, joka joutui todistamaan todella ikävää välikohtausta bussissa, kun vanhempi herrasmies kaatui bussin keskikäytävällä eikä kukaan liikauttanut eväänsäkään auttaakseen lukuunottamatta lastenvaunujen kanssa liikkunutta Rosannaa. Lueskelin bussissa sitten Rosannan blogia ja sen herättämää keskustelua ja ihan meinasi parku päästä. En yleensä ole tällaisiin aatteisiin mukaan tempautuvaa tyyppiä, mutta "Kävikö pahasti?" on sen verran hyvä kamppis, että siihen on pakko lähteä mukaan. Ihmisten hyvyys on puolesta taistelemisen arvoinen asia.

Lentoaskeleita-blogin sanoin:

Aloitetaan yhdessä taistelu välinpitämättömyyttä vastaan. Kampanjan sanomana on välittää viestiä, että me yhä avaamme ovet pyörätuolissa istuvalle tai rattaiden kanssa kulkevalle, autamme kaatuneen pystyyn ja keräämme tämän tavarat maasta, kysymme kävikö pahasti. Soitamme ambulanssin jos yhtään epäilemme jonkun sitä tarvitsevan, ja jäämme odottamaan että se löytää perille. Tämän kampanjan tarkoituksena on leivittää sitä ihmisyyttä, mikä jokaiselta kuuluisi tulla refleksinomaisesti selkärangasta tällaisissa tilanteissa. Käyttäydytään me niin, että meidän lapset eläisivät maailmassa jossa bussin lattialle makaamaan jätetyt vanhukset olisivat täysin absurdia ajatus.

Osallistu mukaan kampanjaan postaamalla "Kävikö pahasti?" -logo blogiisi ja vaikka ylläoleva tekstipätkä tai tiivistä asia omin sanoin: tyyli on vapaa, asia tärkeä.  Voit linkittää alkuperäisen tarinan ja kommentit, tai kertoa postauksessa myös omia kokemuksiasi auttamistilanteista tai törmäämistäsi auttamatta jättämis-tilanteista, tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua. Jos sinuakin kiukuttaa ihmisten välinpitämättömyys, niin sinulla ei tarvitse olla blogia osallistuaksesi, sillä voit jakaa kampanjan viestiä eteenpäin myös sen Facebook-sivujen kautta. Kampanjaa voi seurata myös Twitterissä, @KavikoPahasti.