Kodittomien kaupunki - Annika Luther

Kansi: Otto Donner

De hemlösas stad
Teos & Söderströms
2011
ISBN 978-951-851-404-9
235 s.
☆☆
Arvostelukappale

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki kertoo 15-vuotiaasta Liljasta, joka päättää vastoin kaikkea järkeä karata kotoaan saatuaan tietää, että hänen tädiksi luulemansa henkilö onkin hänen äitinsä. Lilja nimittäin elää vuotta 2050, jolloin suurin osa maapalloa, Helsinki mukaanlukien, on joutunut veden alle. Hänet on perheineen evakuoitu turvallisten aitojen taakse Jyväskylään, jossa hänellä on lämmin koti ja ruokaa, kaiken kaikkiaan asiat siis oikein hyvin. Hän on kuitenkin myös jääräpäinen ja naiivi, eikä epäile laisinkaan, etteikö pystyisi esimerkiksi pyöräilemään Jyväskylästä Helsinkiin etsimään äitiään, josta hänellä on vain 15 vuotta vanha valokuva, jossa äiti seisoo veljensä ja veljen vaimon kanssa talon edustalla Helsingissä.

Kaiken kaikkiaan Lilja on todella vaikeasti tykästyttävä henkilö. Hän on, kuten sanottu, jääräpäinen, naiivi ja melko röyhkeäkin, sekä perinjuurin itsekäs. Hän ei epäröi hetkeäkään haukkua kaikkia hiukan häntä pyöreämpiä henkilöitä läskeiksi, kuten aluksi vihaamaansa Manjua, josta yhtäkkiä kuin taikaiskusta tuleekin hänen paras ystävänsä. Lilja on myös realistinen hahmo siinä mielessä, ettei hän ole erityisen nätti eikä mitenkään muutenkaan erikoinen, ja hän tosiaan noudattaa uskollisesti hänelle annettuja, vaikkakin ärsyttäviä, luonteenpiirteitä. Kirjassa on paljon tapahtumia, mutta vähän juonta, sekä joitakin melko häiritseviä epäloogisuuksia.

Lutherin kuvaus tulvan valtaamasta Helsingistä oli hurmaava, erityisesti kun hän käytti maamerkkeinä juurikin korkeammalle kohoavia patsaita ja rakennuksia. Kiinalaisten ja intialaisten valtaama Helsinki - tai Halsingih, kuten he sitä kutsuvat - on aivan erilainen, kelluva kaupunki, johon kuuluu esimerkiksi kiinalainen tori, joka koostuu lähinnä veneistä. Hän on ottanut huomioon esimerkiksi jätteenkäsittelyongelmat ja liikkumisvaikeudet, ja tehnyt muutenkin Helsingistä ihan eri näköisen. Siltä osin kirja on siis oikein onnistunut, joskin veden uskomattoman nopea nousu kirjan loppupuolella vaivasi minua. Mistä se kaikki vesi oikein tuli?

Eniten kirjassa ihastuttivat pätkät, jotka oli kuvattu tulvan alle jääneiden ja niistä selviytyneiden eläinten näkökulmasta, esimerkiksi ahvenien. Ne ovat irrallisia tarinasta juu, mutta antavat mukavaa vaihtelua Liljan ainaiseen kitinään, ja tuovat myös perspektiiviä tarinaan. Kaikkia ei tulva haittaa, ei varsinkaan niitä ahvenia.

Jostain syystä Kodittomien kaupunki tökki ja pahasti. En tiedä oliko syy omissa muuttohässäkän aiheuttamissa uupumuksen tunteissani vaiko täpötäyteen ahdetuissa sivuissa, mutta tämän lukemiseen upposi reilusti enemmän aikaa kuin olisin osannut odottaa. Ärsyttävintä tässä olivat ehdottomasti takapajuisina juoppoina kuvatut suomalaiset, jotka eivät tehneet kirjassa muuta kuin ryyppäsivät, haisivat pahalta ja aiheuttivat pahennusta uudisasukkaiden keskuudessa, jotka selvästi olivat kehittyneempiä ja älykkäämpiä kuin sivistysvaltiossa ikänsä asuneet ihmiset, jotka eivät tragedian kohdatessaan osanneet kuin tarttua pulloon.

Piiri - Mats Strandberg & Sara B. Elfgren

Kansi: Pär Åhlander & Kim W. Andersson

Cirkeln
Basam Books
2012
ISBN 978-952-260-052-3
574 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Saatuani vahvistuksen tulevasta sijaisuudestani, sain jälleen syyn erikoistua taas vähän enemmän nuortenkirjastotyöhön ja nuorten aineistoon ylipäätäänkin. Kävin läpi Vantaan kirjastojen lukudiplomilistoja ja havaitsin, että Diplomi 4 (erityisesti yläkoululaisille) sisälsi jo valmiiksi jonkin verran sellaista aineistoa jota olen lukenut jo aiemmin joko tätä blogia varten tai opinnäytetyöhöni. Päätin sitten perehtyä myös nyt ainakin kiinnostavimpiin kirjoihin listalta, joita en vielä ollut lukenut. Yksi näistä sattui olemaan hyllyssä, joten nappasin sen mukaani ja luin sen nyt lomallani kun muuhun tekemiseen (jota olisi enemmän kuin kehtaan edes myöntää) en viitsinyt ryhtyä - vaikuttaahan omien kirjojen luettelointi jokseenkin vähän työltä, eivätkä nuo kirjalaatikot tuolla seinänvierustalla ainakaan rivouksia huutele. Kyseessä on siis Mats Strandbergin ensimmäinen nuortenkirja Piiri, joka aloittaa Engelsforsin pikkukaupunkiin sijoittuvat trilogian.

Kirja alkaa vetävästi sillä, kuinka Elias, masentunut, aineita käyttävä lukiolainen, käy rehtorin puheilla ja joutuu sitten mystisen voiman valtaan. Hänet löytää koulun vinttikerroksen vessasta Minoo, joka on yksi kirjan kuudesta päähenkilöstä. Muut ovat Rebecka, Vanessa, Ida, Anna-Karin ja Linnéa. Kaikki käyvät samaa koulua, mutta siihen yhtäläisyydet heidän välillään sitten loppuvatkin. Engelsfors on syrjäinen pikkukaupunki, joka ennen loisti tehdasteollisuudellaan, mutta on jäänyt tehtaan sulkeuduttua vähän unholaan. Nyt Engelsforsiin on hiipinyt tappavan uneliaisuuden lisäksi myös toinen tappava voima, eikä se aio hellittää, ennen kuin se on tappanut kaiken, mitä haluaa.

Yleensä kun kirjalla on yhtä useampi päähenkilö, on turvallista olettaa, että yksi näistä henkilöistä on kirjailijan suosikki ja siten niin sanotusti turvassa. Aluksi luulin, että tässä on nyt todella poikkeuksellinen kirja, sillä kaikki henkilöt tuntuivat olevan ihan yhtä lailla uhattuja, rikkinäisiä, ärsyttäviä ja itseriittoisia. Mutta löytyihän se suosikkikin sitten sieltä, eikä valinta ollut oikeastaan edes mitenkään yllättävä. Minua innosti jonkin aikaa ajatus siitä, että aivan kuten Tulen ja jään laulussa, tässäkin kirjassa kuka tahansa voisi heittää lusikan nurkkaan koska tahansa ja sekös vasta rakentaa jännitystä, mutta eihän se tietenkään lopulta niin mennyt. Pari tärkeänä pitämääni henkilöä tosin potkaisivat tyhjää, mikä oli positiivinen yllätys.

Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöiden monimuotoisuus (tässä kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin, sellainen kaarti kirjan päähenkilöiksi on kerätty) sekä rituaalien kuvaus. Kun tytöille selviää, että heidän tehtävänsä on pelastaa maailma ja että he ovat noitia, he ryhtyvät toimiin. Strandberg ja Elfgren ovat käyttäneet ihastuttavalla tavalla mielikuvitusta esimerkiksi ektoplasman suhteen, joka ei olekaan kirjassa aaveista jäävää jätöstä vaan jotakin, jota rituaalia suorittava noita erittää. Tai näin ymmärsin. Myös muut jutut ovat saaneet uusia, piristäviä piirteitä ja muutoksia, jotka eivät kuitenkaan ole ärsyttäviä tai ylilyötyjä. Tytöt eivät tule toistensa kanssa toimeen koska heidän luonteensa ovat niin erilaisia, eikä asia myöskään mystisesti muutu kirjan aikana. Jos kemiat eivät kohtaa, ne eivät kohtaa, eikä kirjassa ole unohdettu sitä tosiasiaa, siitä siis iso plus. Myös Piirin kansisuunnittelu ansaitsee kiitosta, sillä se kuvaa hyvin kirjan sisältöä olematta kuitenkaan lajilleen tyypillisen sysimusta ja tylsä.

Staalo - Stefan Spjut

Kannen valokuva: Photoxpress

Stallo
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0873-1
722 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kun näin Staalon kuvauksen Liken sivuilla, tiesin, että tuossa on kirja joka minun on pakko saada lukea. Peikot ovat aina kiinnostaneet ja herättäneet mielikuvitukseni oikein erityisesti, ja kun tässä nyt on kokonainen kirja ihan oikeista mytologian peikoista, no, pakkohan se oli lukea. Staalon kansi määrittää ensimmäisten sivujen tunnelman, tai ainakin minulle kävi niin, ja se tunnelma on tottavieköön ahdistava. Staalo on myös ensimmäinen teos, joka saa minut toivomaan, että minulla olisi puolikkaita tähtiä, mutta eipäs ole.

Staalo kertoo Susso Myrénistä, jonka isoisä on tullut Pohjois-Ruotsissa kuuluisaksi kuvattuaan ilmasta käsin karhun selässä ratsastavan peikon. Susso tutkii taruolentoja ja niiden mahdollista olemassaoloa, sekä ylläpitää kotisivuja, joilla hän esittää todisteita löytämiensä otusten olemassaolosta. Toistaiseksi mitään sen ihmeellisempää ei ole löytynyt, mutta eräänä päivänä hän saa puhelun Edit Mickelssonilta, joka kertoo nähneensä jotakin ihmeellistä ja pelottavaa pihallaan. Susso lähtee riistakameroineen ottamaan selvää, mistä on kyse, ja samalla tulee korkanneeksi mysteerin, johon liittyy paljon katoamisia, salamyhkäisyyttä ja myöhemmin sekä verta että suolenpätkiä.

Staalo on kokonaisuutena mieletön tarina, etenkin kun staalot ovat ihan oikeita otuksia. Susso on hyvä tyyppi, työskentelee kotiavussa ja painii rikki menneen parisuhteensa kanssa, mutta onnistuu silti jotenkin olemaan kaveri entisen poikaystävänsä kanssa. Kirjaa kerrotaan myös muista kuin Susson näkökulmasta, esimerkiksi Susson äidin sekä sieppari-Sevedin näkökulmista. Seved antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa staalojen maailmaan jo ennen, kuin Susso tietää niistä mitään, ja se tekee tästä kirjana monipuolisemman. Mukana on myös viittauksia ihan oikeisiin oikean elämän ihmisiin, kuten John Baueriin, joka kuvitti peikkosatuja vuosisadan vaihteessa.

"Mitä te tiedätte staaloista", Barbro kysyi, "kun olette sieltä pohjoisesta?"
"Staaloistako?" Susso kysyi sanaa venyttäen. "Staalo on... miten sen nyt sanoisi, se on jätti saamelaisessa mytologiassa, eräänlainen peikko. Se on siis osa tarustoa, ei uskontoa. Jotkut uskovat, että tarut perustuvat todellisuuteen, oikeammin sanottuna tarujen hahmoihin, siihen että staalot olivat outoa kansaa, jonka kanssa saamelaiset olivat tekemisissä ja joiden kanssa he joutuivat kahnauksiin. Siitä kulttuurista on muitakin jäänteitä, hautoja ja staalojen asuinpaikkoja. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti tiedä."
"Ja nehän myös veivät saamelaisten lapsia", Barbro kysyi, "vai kuinka?"
Susso kohautti olkapäitään.
"Niin", hän sanoi, "sitä kai ne peikot tekevät. Noin yleensä ottaen."

Muutama asia tässä kirjassa tosin häiritsi. Ensinnäkin kun luku vaihtuu, kertoja yleensä vaihtuu, ja varsinkin kirjan alussa tämä aiheuttaa harmistusta, kun kertojat eivät vielä ole ihan selvillä. Kertojaa ei ole nimittäin mitenkään merkitty luvun alkuun, joten se pitää itse päätellä. Yleensä tämä onnistuu ensimmäisen kappaleen aikana, toisinaan ei. Toisekseen kerrontatyyli muuttuu toisinaan, yleensä kirja kerrotaan jonkun henkilön olan yli, mutta Susson äidin luvut on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Ei siinä mitään, se auttaa hahmottamaan kertojan melko nopeastikin, mutta kun joissain Susson äidin kappaleissa kerrontamuoto vaihtuu jopa kesken kappaleen. Tällaista ei saisi tapahtua, liian sekavaa. Kolmannekseen Susso niputtaa kaikki yliluonnolliset olennot (staalot, maahiset, jopa tontut) yhteen nippuun ja kutsuu tätä nippua peikoiksi. Kaikkialla kirjassa puhutaan myös staaloista jättiläisinä, mutteivät ne sitten kuitenkaan ole kaikki jättiläisiä. Välillä jänikset ovat staaloja, välillä ne ovat jänismaahisia, ja tällainen sekottaa vähän turhan paljon. Lisäksi vähän henkilökohtaisesti kiukuttaa, kun kukaan ei koskaan tee peikoista niitä hyviä tyyppejä. Hmph.

Väristys - Maggie Stiefvater

Shiver
WSOY
2010
ISBN 978-951-0-36064-4
368 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Väristys kuuluu niihin kirjoihin, jotka ovat kulkeneet töissä satoja kertoja käsieni alta ja tuijotelleet minua hyllystä sinnikkäästi, hellittämättä. Vaikka jonoa on kuinka paljon, päätin, että nyt olisi hyvä hetki nuortenkirjalle, ja samalla sopiva tilaisuus koettaa päästä taas ihmissusien makuun. Väristys aloittaa trilogian, joka sijoittuu Mercy Fallsin kaupunkiin. Päätähtinä kirjassa ovat Grace Brisbane sekä Sam Roth, joiden tarinaa kirja kertoo. Nämä kaksi vuorottelevat kertojina.

Väristyksen kansisuunnittelu on lumoava ja se huokuu talvea, joka on melkoisen keskeisessä asemassa tässä kirjassa. Olin todella positiivisesti yllättynyt, kun Stiefvater uskalsi rikkoa kuluneet myytit ihmissusista ja täydestä kuusta. Stiefvaterin ihmissudet muuttuvat susiksi lämpötilan tippuessa lähelle nollaa ja viettävät sitten talven suden muodossa, muttuen keväällä lämpötilojen kohottua tarpeeksi korkealle jälleen ihmisiksi. Ihmissudet "lisääntyvät" edelleen puremalla, eikä parannuskeinoa tunnu olevan, ja kaiken lisäksi mitä enemmän aikaa ihmissusi viettää suden muodossa, sitä korkeampia lämpötiloja vaaditaan takaisin muuttumiseen kunnes eräänä kesänä ihmissusi ei enää muutukaan takaisin ihmiseksi, vaan pysyy sutena. Näin on käymässä Samille, joka uskoo viettävänsä viimeistä kesäänsä ihmisenä, ja juuri kun on vihdoinkin tavannut Gracen, tytön, jota Sam on tarkkaillut suden muodossa jo pienen ikuisuuden.

Grace ja Sam ovat molemmat omanlaisiaan, erottuvia hahmoja. Erityisesti Grace on kaikinpuolin tavallinen ja siten helposti samaistuttava. Kirja keskittyy aika paljon nuorten romanssin ympärille, ja onhan se kieltämättä vatsanpohjaa kutkuttavaa luettavaa, kun Grace ja Sam kiertävät toisiaan himosta hehkuen. Mukana on myös kavalkadi sivuhahmoja, jotka kaikki erottuvat taustasta ja tuovat mukaan jotakin omaa ja juonen kannalta arvokasta (paitsi ehkä Rachel, mutta jonkun täytyy olla turha).

Kirjassa oli kuitenkin pari epäkohtaa, jotka ärsyttivät ainakin minua. Ensinnäkin sana "pakkomielle" toistuu kirjassa luvattoman monta kertaa. Välistä tuntuu, että kaikilla kirjan hahmoilla on yksi tai useampi pakkomielle, ja näistä pakkomielteistä on pakko puhua pakkomielteisen paljon. Toisekseen Sam menettää uskottavuuttaan, kun paljastuu, että hän onkin varsinainen runopoika (en vielä lukenut sitä Eino Leinoa, joten inhoni runoutta kohtaa on vielä tallella, en siis ole puolueeton). Minusta ei mikään ole ällöttävämpää kuin poika, joka supattaa runoja tytön korvaan.

Huolimatta parista pienestä ärsyynnystä aiheuttavasta jutusta, Väristys ei ikävystyttänyt, toi tuoreen näkökulman ja uusia ideoita ihmissusi-legendaan ja sai varpaat kipristelemään intensiivisillä tuijottelu- ja suutelukohtauksillaan. Jos kaipaa pientä palaa talvea kesäänsä, niin tässä sitä on.

Musta timantti - Mooses Mentula

Kansi: Mika Tuominen

WSOY
2011
ISBN 978-951-0-37923-3
163 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mooses Mentulan esikoisteos, novellikokoelma Musta timantti, päätyi lukulistalleni erään kommentin myötä (kiitos vinkistä!). Kannen on suunnitellut sama henkilö, joka on toteuttanut Isän kanssa kahden -kirjankin kannen, ja selvää kehitystä on ainakin sillä saralla tapahtunut. Kannen kuvitus kyllä aukeaa paremmin kun novellit on lukenut.

Pari, kolme ensimmäistä novellia olivat sellaisia, joista olen aiemmin puhunut. Ne olivat liian lyhyitä, liian tiivistettyjä ja loppuivat ihan kesken. Juuri sellaisia mitä äidinkielenopettajat luettavat yläasteikäisillä kun kuvittelevat, ettei teinien kapasiteetti riitä muuhun. Pelkäsin jo vähän, että koko novellikokoelma olisi samanlaisia novelleja täynnä, muttei se ollutkaan, ja hyvä niin. Alkukankeuden jälkeen (vai olinko se vain minä, kun en taas ymmärtänyt novellin hienoutta?) tarinat muuttuivat pikkuhiljaa sujuvammiksi ja paremmiksi kokonaisuuksiksi.

Ylitse muiden nousi kuitenkin useampiosainen novelli Koiran elämää, joka kuvastaa kahden pariskunnan elämää. Toinen kärsii lapsettomuudesta ja toinen kärsii syntymättömästä lapsesta, jonka isä haluaisi abortoida mutta äiti ei. Yhdistävänä tekijänä on mäyräkoiranpentu Peppi, jonka Janita (raskaana oleva nainen) päättää myydä kostoksi miehelleen, jonka mielestä perheeseen ei mahdu vauvaa. Markku (lapsettoman perheen isäntä) puolestaan on matkalla ostamaan koiranpentua vaimolleen, ikään kuin lapsenkorvikkeeksi. Lapsettomuus koskettaa aina, kun se on niin omakohtainen aihe, ja Mentula kuvaa hyvin sitä henkistä aukkoa joka syntyy, kun ei voikaan saada lapsia. Se on kuitenkin jokaisen ihmisen oletettu velvollisuus (vaikkei sitä kukaan sano ääneen) ja itsensä tuntee väkisinkin jotenkin vajaaksi, kun "elämän tarkoitus" otetaan pois. Koiran elämää oli todella vaikuttava ja liikuttava kokemus. Novellissa käsitellään myös ainakin vähän sitä, mitä tapahtuu kun toinen vaikenee ja toinen vain esittää toiveitaan ja vaatimuksiaan. Markun vihdoin ja viimein rikkoessa miehisen hiljaisuutensa ja sanoessa sanottavansa, olin täysillä mukana jo tässä tarinassa. On onni, että Mentula päätti kirjoittaa romaanin novellikokoelmansa päälle.

Vaikka osa novelleista on todella raadollisia (esimerkiksi Iso mies), näissä on myös jotakin piilevää optimismia. Elämä koettelee kaikkia kirjassa esiintyviä henkilöitä, mutta he selviävät, tavalla tai toisella, koska ihmiset vaan nyt tekevät niin. Pieniä ratkaisuja tehdään, kompromisseja, opitaan virheistä ja annetaan anteeksi tai liikutaan eteen päin. Mentulaa lukisi enemmänkin, täytyy varmaan ruveta kirjoittelemaan kannustuskirjeitä, jotta saisi pian uutta luettavaa.

Näkymättömät - Stef Penney

Kansi: Nils Olsson

The Invisible Ones
Bazar
2013
ISBN 978-952-279-004-0
495 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Minua niin suunnattomasti ihastutti tämän kirjan kannen suunnittelu, että sen sisältökin rupesi kiinnostamaan. Toki mustalaisiin, varsinkin tällaisiin matkaaviin mustalaisiin, liittyy paljon ennakkoluuloja ja olettamuksia, sekä toki lapsuuden Notre Dame -tuijottelun aiheuttamia romanttisia käsityksiä, jotka osaltaan auttoivat kirjasta kiinnostumista. Kyseessä on kuitenkin dekkari, ja melko keskinkertainen sellainen vieläpä.

Stef Penneyn Näkymättömät kertoo yksityisetsivä Ray Lovellista, joka saa tehtäväkseen etsiä seitsemän vuotta sitten kadonneen Rose Jankon (omaa sukua Wood). Rosen isä on vihdoinkin löytänyt jonkun, jolle voi uskoa jutun, onhan Ray itsekin puoliksi mustalainen. Ray käy työhön, mutta mustalaisnaisen jäljittäminen, etenkin kun kyseessä on omissa oloissaan viihtyvä Jankon suku, ei ole ihan helppoa. Kaiken lisäksi Rayllä menee huonosti, hänen vaimonsa haluaa avioeroa, hänen firmallaan menee huonosti ja kaikki on muutenkin kaikin puolin surkeaa. Hän kuitenkin päättää löytää Rosen, hinnalla millä hyvänsä.

Kirja kulkee puoliksi myös JJ Jankon näkökulmasta, nuoren mustalaispojan, joka käy koulua niin kuin kuka tahansa ikäisensä teini ja haikailee tytöistä. Hän tuo mukaan kaivattua sisäpiirin näkökulmaa mustalaisten, etenkin kiertolaisten, elämästä. JJ kertoo leiripaikkojen vaihtumisesta, siitä kuinka monista paikoista saa häädön ja kuinka aina vain hankalampaa on löytää paikkoja, joissa pysähtyä. JJ on myös lukijalle ikkuna Jankojen elämään ja salaisuuksiin.

Oletin, että Rose Jankon löytäminen ja siihen liittyvät vaiheet olisivat olleet kirjassa se pääjuoni. Olen tullut ymmärtäneeksi (ja korjatkaa, mikäli olen väärässä), että dekkareiden peruskaava on pääjuoni, jonka ympärillä joukko pieniä sivujuonia pyörii. Kun pääjuoni päättyy, päättyvät myös hyvin pian sivujuonet, tai sivujuonet ruokkivat pääjuonta ja loppuratkaisua. Näkymättömät ei kuitenkaan toimi näin. Kun pääjuoni on ratkennut, sivujuonet (tai ne, mitä luulin sivujuoniksi) laahaavat vielä pitkän matkaa eteen päin. Jossain vaiheessa minut valtasi jo turhautuminen; "eikö tämä koskaan lopu?!". Mutta yllättävä loppu vaati ilmeisesti melkoisen monta sekavaa ja sotkuista sivua, ennen kuin se voitiin kirjoittaa auki.

En ole lukenut Stef Penneyn esikoisteosta, joka ilmeisesti on saanut jonkin palkinnonkin, mutta toivoisin, että se on parempi kuin tämä, tai edes vähän selkeämmin rakennettu. Se on kuitenkin Näkymättömien ansioksi sanottava, että toisin kuin Tarquin Hallin Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus, tämä soi tilaisuuksia loppuratkaisun arvailuun ja syyllisten osoitteluun. Se on tärkeää dekkareissa ja tekee niistä mielekkäitä ja jännittäviä lukea.

Tähtiin kirjoitettu virhe - John Green

The Fault in Our Stars
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39499-1
340 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Yleensä kun näen työkaverin joku kirja kädessä, se kirja - mikä tahansa  se sitten onkaan - alkaa kiinnostaa. Erityisesti, jos työkaverilla sattuu olemaan vielä suhteellisen hyväksi todettu maku (kenenkään kirjamakuhan ei ole parempi kuin oma, eikö se näin ole, mutta jos se osuu suht samoille linjoille, niin sitä voi kai jo sanoa hyväksi). Olin katsellut tätä kirjaa jo aikani eri nettikaupoista, mutten uskaltanut ostaa kun syöpälapsia ja masentavaa ja ääh, ei. Onneksi sitten kuitenkin tulin mankuneeksi tämän WSOY:ltä.

Hazel Grace Lancaster on sairastunut luvattoman nuorena kilpirauhassyöpään, joka on leikattu ja pois kuvioista, mutta keuhkoja vaivaavat edelleen syövän etäpesäkkeet, jotka tekevät elämästä hankalaa ja pakottavat Hazelin raahaamaan mukanaan happisäiliötä, jotta hengitys onnistuisi. Hazelin äiti haluaa saada tyttärensä ulos talosta ja elämään elämäänsä, mitä siitä on vielä jäljellä, ja pakottaa Hazelin käymään vertaistukiryhmässä, jonne Hazel ei ihan oikeasti jaksaisi mennä. Onneksi kuitenkin menee, koska erään kerran siellä on komea, lihaksikas, sinisilmäinen Augustus Waters, joka tuijottaa Hazelia pelkäämättä. Augustus on myös syöpäpotilas, joskin toistaiseksi puhdas. Hän on menettänyt syövälle jalkansa, mutta kukaan ei ole täydellinen, vai kuinka?

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa ja tuntuvat vetävän toisiaan puoleensa magneettien tavoin. He ovat molemmat älykkäitä nuoria, jotka tietävät, ettei elämä ole ikuista siinä vaiheessa elämää, kun muut vielä luulevat olevansa ikuisia. Hazel tietää, että ihmelääke, joka on onnistunut estämään syövän kasvun toistaiseksi, lakkaa jossain vaiheessa toimimasta ja loppu on silloin tullut, eikä hän sipsuttele kuoleman ympärillä tai yritä pehmentää sitä. Augustus puolestaan on sitä lajia, joka lähestyvästä kuolemasta huolimatta muistaa nauttia elämästä.

Ihaninta ja paskinta tässä kirjassa on Hazelin ja Augustuksen välinen kemia. Sulin, kun Augustus otti tavakseen kutsua Hazelia molemmilla nimillä, ja Augustuksen tapa vastata aina puhelimeen "Hazel Grace", niin kuin maailmassa ei olisi muuta. Augustus on romanttisissa pyrkimyksissään ylitselyövä ja tietää sen kyllä itsekin, mutta tekee silti kaikkensa. Näiden kahden nuoren kautta käsitellään todella monia erilaisia ja vaikeita asioita, kuten kuolemaa, syöpää, tuskaa, sairastumista, jälkeen jääviä läheisiä, sellaista pientä. Kirja on humoristinen ja nauroin Hazelin ja Augustuksen syöpäbonuksille ja muille mustan huumorin timanteille. Loppupään lukemista puolestaan vaikeuttivat suuresti silmistä virtaavat kyyneleet (eipä ole aikoihin tullut itkettyä noin hurjasti jonkin kirjan tähden), jotka eivät edes aiheutuneet siitä, mistä kirjan alussa oletin niiden aiheutuvan.

Lisäksi mukana on alkoholisoitunut vanha kirjailija Peter Van Houten, jonka kirja Viistoa valoa on tehnyt Hazeliin ja Hazelin kautta Augustukseen lähtemättömän vaikutuksen. Harmi vain, että Viistoa valoa loppuu ikään kuin kesken, ja Hazelin on ennen kuolemaansa saatava tietää, mitä tapahtuu kirjan päähenkilön Annan ympärillä olleille ihmisille (ja hamsterille). Hazelin yritykset saada tämä selville tuovat kirjaan jonkinlaista seikkailun makua, vaikka loppujen lopuksi kyse on vain ja ainoastaan Hazelin ja Augustuksen tähdenlennosta.

Maanalainen Sysimetsä - Colin Meloy

Kansi ja kuvat: Carson Ellis

Under Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 2
Otava
2013
ISBN 978-951-1-26973-1
555 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Sysimetsän arvostelu

Maanalainen Sysimetsä alkaa siitä, mihin Sysimetsä jäi. Prue on kotona vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa, Curtis on ryöväreiden kanssa Sysimetsässä ja Curtisin perhe koittaa epätoivoisesti löytää poikansa. Kun Curtisin vanhemmat saavat tietoonsa silminnäkijähavainnon Istanbulista, he päättävät jättää Curtisin kaksi siskoa, Rachelin ja Elsien, orpokotiin kahdeksi viikoksi sillä aikaa, kun he itse lähtevät etsimään Curtisia. Joffrey Unthankin omistama orpokoti, jonka sivubisneksenä pyörii konepaja, ei tosin olekaan mikään kiva orpokoti. Samaan aikaan kun Rachel ja Elsie koittavat sopeutua elämäänsä orpoina, Curtis saa tietää Prueta uhkaavasta vaarasta ja ryövärijoukkoineen hän lähtee pelastamaan tyttöä. Pruen perään on lähetetty nimittäin vaarallisten salamurhaajien, kitsuneiden, joukko, jonka tehtävänä on tappaa tyttö ennen kuin tämä ehtii täyttää kohtalonsa.

Jo lähtöasetelmissaankin Maanalainen Sysimetsä on paljon monimutkaisempi ja mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen osa. On selvää, että Meloy on ottanut opikseen ensimmäisen osan virheistä ja korjannut niitä tässä osassa, sillä kakkososa on jo ensimmäistä huomattavasti parempi. Samanlaisiin kliseisiin ei sorruta (tai lukija on niihin jo tottunut Sysimetsän jäljiltä), kokonaisuus pysyy paljon paremmin kasassa eikä "ja yhtäkkiä taivaalta pölähti valkoinen kotka joka pelasti tilanteen" tyyppisiä ihmeitä tapahdu. Maanalaisessa Sysimetsässä on tiettyä suunnitelmallisuutta, joka ensimmäisestä osasta tuntui vähän puuttuvan. Nyt juoni kuitenkin kulki sujuvasti eteenpäin ja osa kirjassa esitellyistä jutuista (kuten Pruen kasvavat kyvyt mystikkona) oli pohjustettu jo aivan kuin huomaamatta ensimmäisessä osassa.

Kuvitus on tässäkin kirjassa mennyt ihan nappiin ja sitä on huomattavasti enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Maanalaisessa Sysimetsässä piisaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jotka saivat ainakin minut kiinnostumaan entistä enemmän, kun piti hengitystä pidätellen lukea seuraavalle sivulle, että selvisivätkö ne nyt hengissä vai eivätkö. Erityisen hienosti oli toteutettu varsinainen Maanalainen metsä, myyrien valtakunta, sekä myyrät, jotka tosin puhuivat PELKILLÄ KAPITAALEILLA, JOKA OLI PIDEMMÄN PÄÄLLE TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ. Mutta ne olivat suloisia siitä huolimatta, nuo pörröiset kymmensenttiset sokeat olennot.

Pahinta Maanalaisessa Sysimetsässä on, että se jää todella pahasti kesken. Ihan kuin Meloyltä olisi loppunut ryijyä tehdessä lanka kesken. Kaikki langanpäät jäävät roikkumaan kirjan lopussa, eikä mikään tule valmiiksi. Selvästi tässä valmistellaan seuraavaa osaa, mutta ihan näin pahasti ei olisi tarvinnut jättää lukijaa eksyksiin keskelle metsää. Kirjassa on myös joitakin juttuja, jotka jäävät totaalisiksi mysteereiksi (ryövärileirin tuho ja ryöväreiden katoaminen, esimerkiksi) eikä näitä mysteereitä edes yritetä avata kirjan aikana, kunhan välillä muistutellaan niiden olemassaolosta.

Kaikenkaikkiaan Maanalainen Sysimetsä oli nautinnollinen lukukokemus, jonka ei olisi suonut loppuvan niin pian. Välissä olevat värikuvat piristävät ja saavat hetkeksi pysähtymään ja eläytymään kirjan tapahtumiin, ja juonen jouhevuus tekee kirjasta sellaisen, että sen voisi lukea joskus uudestaankin. Toivotaan nyt vain, että Meloy kokoaa langat näppeihinsä sarjan seuraavassa osassa, eikä sotkeennu niihin liian pahasti.

Punainen kuin veri - Salla Simukka

Kansi: Laura Lyytinen &
Serg Zastavkin/Shutterstock

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7123-0
265 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trilogian, jonka seuraavat osat ovat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Lumikki on kotoisin Riihimäeltä, mutta opiskelee Tampereella ilmaisutaidelukiossa. Hänellä on takanaan synkkä menneisyys, johon kirja sallii vain pieniä kurkistuksia. Eräänä kouluaamuna Lumikki törmää koulunsa pimiössä roikkuviin viidensadan euron seteleihin ja tajuaa niiden olevan pestyt verestä. Seuraavaksi hän törmää koulukaveriinsa Tuukkaan ja ennen kuin ehtii kissaa sanoa, Lumikki tajuaa joutuneensa keskelle tapahtumia, joiden eteen päin vyörymistä voi seurata vain epätoivoisena sivusta. Tai siis kuka tahansa muu voisi, paitsi Lumikki.

Lumikki on kokenut lyhyen elämänsä aikana paljon, ja se kuultaa läpi kaikesta, mitä hän tekee kirjassa. Hän on vähintäänkin sievä, ellei kaunis (tai siis olisi, jos yrittäisi), hän pukeutuu vaatimattomasti ekokierrätysvaatteisiin ja maihareihin, on "omanrahan vegetaristi", osaa tehdä sellaista mitä aika harva oikeassa elämässä osaa, nimittäin muuttaa olemistaan ja kävelytyyliään tunnistamattomaksi ja tunnistaa hajuvesiä kuin vettä vain. Hän asuu yksiössä itsekseen eikä hänellä ole kavereita, sillä hän on introvertti, joskin lähinnä ehkä omasta päätöksestään.

Minusta oli hauskaa, kun Tuukka, eräs kirjan muista pää-sivuhenkilöistä vertaa Lumikkia Lisbet Salanderiin. Niin vertasin minäkin. Ehkä tämä vetoaa lukioikäisiin tyttöihin ja varmasti olisi vedonnut minuunkin tuossa iässä, mutta nyt vaikuttaa vain todella epätodennäköiseltä, että joku Lumikin kaltainen ihminen voisi oikeasti olla olemassa. Mutta pitäähän lukijan saada haaveilla, ja ehkäpä tämä kirja saa jonkun 17-vuotiaan tekemään jotain toisin, mistä sitä tietää.

Juonellisesti Punainen kuin veri ei ollut kovin yllättävä. Rikos on selvitetty lukijan päässä jo muutaman kymmenen sivun sisään, joskin oikea rikollinen selviää vasta puolenvälin tienoilla. Tässä on tosin otettava huomioon, että kyseessä on trilogian avausosa, ja kirja keskittyy ehkä enemmän Lumikin esittelemiseen kuin varsinaiseen rikokseen ja sen selvittämiseen. Ja oli kirjassa yllättäviäkin juttuja. Loppu jäi roikkumaan todella pahasti, mikä on toisaalta ärsyttävää, toisaalta odotettavissa. Minulle ainakin jäi tunne, että haluan lukea tästä seuraavankin osan, jahka se ilmestyy.

Kirja on tyylillisesti melkoinen sekametelisoppa. Se alkaa aika postmoderniin tyyliin katkonaisin lausein ja sekavin ajatuksin, joista on hankala saada kiinni. Syykin selviää pian, totta kai, mutta minut ehti vallata jo epätoivo. Sitten on perusproosaa,  ei mitään ihmeellistä tai yllättävää, yleensä kerrottuna Lumikin näkökulmasta, sellaista mitä voisi löytyä mistä kirjasta tahansa. Ja viimeisenä on vielä Simukan todella maalauksellinen tapa kuvailla tiettyjä asioita. Näistä ensimmäinen ja viimeinen yksinään olisi ollut turhan raskasta ja väsyttävää lukea, mutta kevennettynä tuolla peruskerronnalla niitä jaksaa jopa vähän ihailla.

Haluan vielä sanoa, kuinka ihanaa minusta on, että suomalaisetkin kustantamot ovat ruvenneet kiinnittämään huomiota kirjojen visuaaliseen ulkoasuun. Salla Simukan kirjan kansi on mielettömän graafinen ja kaunis katsella, kannen veripisarat tuntuvat sormien alla kylmiltä ja sivujen kirkkaan punaiset reunat korostavat kirjan nimeä. Tällaisia loppuun saakka ajateltuja kirjoja on ilo lukea.

Hautausmaan poika - Neil Gaiman

Kuvitus: Dave McKean

The Graveyard Book
Otava
2009
ISBN 978-951-1-23720-4
303 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Näin varmaankin suunnilleen vuosi sitten erästä ystävääni, joka oli asunut aikakausia Skotlannissa ja Espanjassa, ja hän tyrkkäsi tämän kirjan käteeni. Aloitin sen, mutta jostain syystä se jäi vain nököttämään hyllyyni ja tuijottamaan minua perinjuurin syyttävästi. Sitten törmäsin Lauran tekemään lukumaratoniin, ja mikäs muu listalla killuikaan, ellei juurikin tämä. Joten päätin lukea sen.

Neil Gaiman on yksi suosikkikirjailijoistani kautta aikojen, ja odotukset hänen kirjojensa suhteen ovat aina äärettömän korkealla. Niinpä nytkin. Hautausmaan poika kertoo Ei-Kukaan Owensista, Eikusta, jonka perhe murhataan mitä julmimmalla tavalla Eikun ollessa vasta taapero. Hänen onnistuu kuitenkin vauvan onnella paeta hautuumaalle, joka koituukin sitten hänen pelastuksekseen. Eikulle myönnetään kunniakuolleen arvo, ja hän saa jäädä hautausmaan väen suojelukseen kunnes kasvaa isoksi.

Kirjassa seurataan Eikun kasvua vauvasta pojaksi ja teiniksi, hänen seikkailujaan tässä maailmassa ja kaikissa rinnakkaisissa, hänen suhteitaan hautausmaan asukkaisiin ja aivan erityisesti holhoojaansa Silasiin, joka on kaikesta päättäen vampyyri, vaikkei sitä kirjassa missään vaiheessa sanotakaan. Mukana on myös guuleja ja ihmissusia, sekä druidien ajoilta perua oleva otus, joka vartoo herraansa. Taruolentoja tässä satumaisessa kirjassa siis piisaa ja jatkuvasti taustalla häälyy jokamiesten tuoma uhan ja vaaran tuntu, sillä heidän on saatava Eikku hengiltä, maksoi mitä maksoi.

Täytyy tunnustaa, että kun Eikku ensimmäisen kerran törmää guuleihin ja joutuu guuliportista läpi, minut valtasi lievä epätoivo. Ei taas eeppistä sankarimatkaa halki vaarallisten seutujen ja tien päässä odottavaa aivan yhtä eeppistä aarretta, jonka avulla Eikusta tulisi helposti vaikka maailman hallitsija, mutta josta Eikku sitten luopuu rakkauden tähden, koska molempiahan ei voi saada. Olin äärimmäisen helpottunut, kun guuliporttitapaus olikin vain yksi monista tapauksista kirjassa, eikä se levinnyt reisille, niin sanotusti.

Kaiken kaikkiaan Hautausmaan poika on helppolukuinen ja mielenkiinto pysyy yllä, sillä yksikään Eikun seikkailuista ei kestä luvattoman kauaa tai hallitse kaikkea. Kirjan episodimaisuus tekee siitä joutuisan lukea ja Eikun kehittyvät kummittelutaidot ovat hauskaa seurattavaa. Ja sitten on toki tuo Silas, ah niin karismaattinen Silas.