The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian – Sherman Alexie

Little, Brown and Company

2007
ISBN 978-0-316-01368-0

230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kun lukiossa tuli Yhdysvaltojen kulttuuri -kurssilla puheeksi alkuperäisväestö, rakastuin jo silloin. Toki nyt tämän kirjan lukeneena tiedän, että aika moni muukin on ”rakastunut” intiaaneihin, ja että alkuperäisväestöstä se on lähinnä pitkästyttävää. No, niin tai näin, kun Goodreadsin foorumeilla törmäsin tähän teokseen, se oli luettava jo takakannen perusteella. Yllätyin jopa hiukan, kun se löytyi HelMetistä (tarkempi kirjan tarkastelu paljasti, että kyseessä on Yhdysvaltain suurlähetystön kirjastolle tekemä lahjoitus, kuin siistiä!).

The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian kertoo Juniorista, joka on syntynyt vesipäisenä ja on siksi saanut paskaa niskaansa koko elämänsä. Hänen isänsä on alkoholisti (kuten lähes kaikki muutkin reservaatin intiaanit), äitinsä on eksentrinen tapaus ja sisarensa on asunut viimeiset vuodet kellarissa juuri kommunikoimatta kenenkään kanssa. Juniorin opettaja kuitenkin ottaa puheeksi reservaatista lähtemisen Juniorin kanssa, ja niinpä tämä päättää lähteä valkoisten kouluun. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole helppoa, varsinkaan, kun lähes kaikki reservaatin intiaanit kohtelevat Junioria petturina.

Kirja on vedet silmiin nostattavan hauska, etenkin jos on jo valmiiksi väsynyt ja valmis vajoamaan teini-ikäisten poikien tasolle. Juniorin kertomus perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reservaatissa kasvamisesta. Kirjaa lukiessani en ollut vielä perhetynyt kirjailijan omiin taustoihin, eikä Sherman Alexie kuulosta stereotyyppiseltä intiaaninimeltä, joten en tiennyt kuinka tosissani kirjan viitsisin ottaa.

Kirjassa käydään läpi monia nuoruuteen liittyviä asioita mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla. Kyseessä ei ole taas yksi teiniangstromaani, vaan kirjassa on juju, joka koukuttaa. Juniorin elämä ei ole tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä eikä se kirjan kuluessa ainakaan helpotu, mutta hän ei silti katkeroidu, vaikka ajoittain aika pirun vihainen onkin. Myös Juniorin paras ystävä Rowdy on hyvin rakennettu hahmo, ja kiskoo useimpia tyyppejä ihan syystä pataan.

Kirja opettaa kuitenkin jotakin myös ymmärtäväisyydestä ja anteeksiantamisesta. Juniorin isoäiti on ”niitä vanhakantaisia intiaaneja”, jotka on todella hyväksyviä kaikkea erilaisuutta ja erikoisuutta kohtaan. Jos jokaisella teinillä olisi tällainen moraaliesimerkki elämässään, olisi maailma varmasti paljon parempi paikka elää. Myös alkoholin vaaroista varoitellaan, mutta salakavalasti ja saarnaamatta, koska Juniorille alkoholismi on vain osa jokapäiväistä elämää.

Muutoksen tuulet - Tämä ei ole kirja :D

Notko, se lukeva peikko on pyristellyt jo hetken kirjablogien ihmeellisessä maailmassa, mutta joitakuita ei vain ole tarkoitettu uimaan isoissa vesissä. Ei se mitään, aion edelleen jatkaa, mutta aion tehdä joitakin muutoksia. Olen katsellut muita kirjablogeja (no okei, lähinnä Morren maailmaa =_=;) ja poden nyt suurta alemmuudentuntoa. Morrella on paljon kaikkea hienoa ja hän lukeekin paljon enemmän, lisäksi hän näyttäisi olevan paljon järjestelmällisempi ihminenkin. Aion nyt joka tapauksessa ottaa mestarista mallia (siis jos jonkun blogitekstissä on useampi kymmenen kommenttia niin sanoisin jo mestariksi, varsinkin kun on kirjallisuudesta kyse) ja muokata vähän tätä blogini ulkoasua ja tekstien asettelua. Aion silti edelleen kirjoittaa tekstit englanniksi ja suomeksi, ja edelleen vain omasta näkökulmastani ja muita huomioimatta, mutta toivottavasti vähän miellyttävämmän näköisesti. En myöskään ole aiemmin hirveästi piitannut tekijänoikeuksista (köh), mutta jo muutamassa edellisessä viestissäni olen käyttänyt itseottamiani kuvia. Koitan saada tähän blogiin mahdollisimman pian enemmän järkeä, kommentoikaa jos on ideoita/toiveita.

// Päivitys!

- Jatkossa kaikki blogipostaukset tulevat olemaan suomeksi. Vaikka luen sekä suomeksi että englanniksi, tuntuu ehkä yhdenmukaisemmalta kirjoittaa vain yhdellä kielellä, onhan sivulla kuitenkin muuten lähes kaikki suomeksi.

- En aio kiristää tahtia. Lukeminen on minulle harrastus enkä tahdo ottaa paineita siitä. Bloggaaminen ei saa viedä minulta lukemisen nautintoa ihan niin kuin ei mikään muukaan (opinnäytetyö lähestulkoon tappoi innostukseni, ainakin nuorten angsatuskirjoihin).

- Aion siivota tuon typerän tag-pilven. Monessa eri blogissa (tsihi, laajensin Morren maailmasta muun muassa blogeihin Kaiken voi lukea, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja ja uppoa hetkeen) tagit on lajiteltu tai sitten teksteihin on ns. asiasanojen sijaan tagatty vain kirjailija ja kustantamo, parhaassa tapauksessa vain kirjailija.

- Koitan järjestellä blogitekstit loogisemmin. Esimerkiksi niin kuin Kirjastanissa on tehty; kuva vasemmassa ylänurkassa, julkaisutiedot sen vieressä ja sitten vasta varsinainen arvio.

- Yritän etsiä/tehdä blogille jonkun vähän yksilöllisemmän ulkoasun. Koitan myös valita jatkossa otsikoihin ja vastaaviin sellaiset fontit, jotka a) toimivat kaikilla selaimilla ja b) jos eivät toimi, eivät ainakaan näy comic sansina.

Jos tulee vielä mieleen jotain, millä Lukevaa peikkoa voisi parantaa, niin kommenttia vain! En minä pure. :3

Huono karma - David Safier

Mieses Karma
Bazar
2012
ISBN 978-952-279-029-3
280 s.
☆☆☆☆
Oma

David Safierin Huono karma ilmestyi jo joskus silloin, kun olin ekoja kuukausiani kirjastossa töissä. Jo silloin minua kiinnosti kirjan perusajatus - päähenkilö kuolee ja syntyy uudestaan aina sen mukaan miten edellisessä elämässä on käynyt - ja kirjan hauska kansikuva. Koirat ovat aina olleet lähellä sydäntä, joten kuka tuollaiselle söpölle tanskandoggille voisi sanoa ei? Lainasinkin kirjan silloin taannoin, mutten saanut sitä syystä tai toisesta luettua (minulla on paha taipumus lainata kirjoja kirjastosta kotiin, kerätä ne läjäksi ja palauttaa ne kolmen uusimisen jälkeen koskematta niihin kertaakaan välissä). Nyt kuitenkin isäntää odotellessani kiertelin Rautatieasemalla olevaa Pocketshoppia ja törmäsin tuttuun kirjaan. Inhoan keltaista enkä yleensä tartu kirjoihin joissa on keltainen kansi, mutta periaatteenani on, että jos sattumanvaraisesti törmään johonkin asiaan kolmesti eri konteksteissa, minun on tartuttava siihen ja tutustuttava lähemmin. Ja nuo koiranpentusilmät...

Kirjaa mainostetaan tikahduttavan ja hervottoman hauskana, mikä yleensä tarkoittaa, ettei se ole sinne päinkään. Yleensä kieltäydyn nauramasta tällaisille kirjoille jo ihan vain siksi, että niiden pitäisi muka naurattaa. Huono karma kuitenkin naurattaa oikeasti, varsinkin jos lukee pitkän päivän päätteeksi kipulääkehuuruissa ja väsyneenä. Kirja oli paljon kaivattu tauko teinikirjallisuudesta joka, jos totta puhutaan, ottaa itsensä vähän turhankin vakavasti välillä. Mutta sellaisiahan teinit ovat, eivätkö olekin?

Huono karma on sopivan kevyt välipalaksi, sellaiseksi kirjaksi joka kulkee laukussa tai jonka saa luettua yhdessä illassa jos ei ole muutakaan tekemistä tai ei vain halua lähteä kotosohvaltaan. Hauskakin se on, ja sopii siksi naiseudesta kärsiville tai muuten vaan vähän masentuneille. Lisäksi kirja luo toivoa, sillä Kim Lange todellakin tajuaa olleensa narttu eläessään ja muuttuu huomaamatta ja alleviivaamatta kirjan kuluessa. Lukijakin herää viime metreillä ja tajuaa Kimin todella muuttuneen kirjan alusta melkoisesti.

Taivaan tuuliin - Terhi Rannela

Otava
2007
ISBN 978-951-1-21778-7
282 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

"Tämä on sota ja minä olen yhden tytön armeija", Aura päättää.

Opinnäytetyötäni varten olen lukenut viime aikoina määrättömän määrän nuortenkirjoja. Kaikesta ei ole järkeä kirjoittaa arvostelua, enkä olisi jaksanutkaan, mutta Terhi Rannelan teos Taivaan tuuliin oli sen verran vaikuttava kirja, että tästä nyt kannattaakin jo kirjoittaa.

Kirjan alussa Auran äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Isä on surun murtama eikä näe tyttärensä tuskaa. Koska vanha talo on täynnä muistoja, Auran isä päättää, että on korkea aika muuttaa kaupunkiin, pienempään asuntoon. Muuton myötä Aura joutuu uuteen kouluun, jossa ketään ei kiinnosta että hänen äitinsä on juuri kuollut eikä kukaan välitä. Isäkään ei tunnu piittaavan ja vaikka isoäiti yrittää auttaa, ei hänkään ole sama asia kuin äiti.

Ennen pitkää Aura alkaa etsiä itselleen esikuvia kirjallisuudesta. Ensin hän turvaa Peppi Pitkätossuun, sitten Pallas Atheneen ja lopulta saksalaiseen naisterroristiin, Ulrike Meinhofiin. Kun herkässä iässä oleva Aura vielä tutustuu karismaattiseen Henriin, alkaa hänen tulevaisuutensa hahmottua.

Ensinnäkin Aura on hahmona realistinen. Voin hyvin kuvitella, kuinka rikki pieni tyttö menee kun äiti kuolee eikä kukaan ole tukena. Auraan on helppo samaistua, jokainen on varmasti joskus kuvitellut millaista olisi jos vanhempi kuolee, ja vielä varmemmin jokaista on joskus koulussa kiusattu. Kaikki ovat kuulleet ne kuluneet sanat "rakkaudesta se hevonenkin potkii" ja tietävät millaista raivoa se herättää, varsinkin jos on itse kiusaamisen kohteena. Aura kasvaa vinoon, eikä se ole mikään ihme.

Ulrike Meinhof on selitetty kirjassa hyvin auki, sillä tällainen historiallinen hahmo ei välttämättä ole ihan jokaiselle yläastelaiselle tuttu. Aura on kuitenkin Ulrikesta niin pakkomielteisen kiinnostunut, ettei erillistä "no niin lapset, nyt kerron teille vähän historiasta" -sepustusta tarvita. Kaikin puolin kirja oli rakennettu hyvin ja eheäksi kokonaisuudeksi. Jopa tuo ilki-ihana (ja kyllä, ilki-ihana tarkoituksella) Henri vaikuttaa sellaiselta tyypiltä johon voisi oikeastikin törmätä.

Jos vielä jään - Gayle Forman

If I stay
WSOY
2009
ISBN 978-951-0-35286-1
191 s.
☆☆☆☆☆
Kirjasto

Mia on ihan normaali tyttö. Hän asuu ehjässä perheessä jossa kaikki rakastavat toisiaan, hänellä on paras kaveri ja koulussakin menee ihan ookoosti, ja onpahan hänellä poikaystäväkin, ihana Adam. Eräänä aamuna Oregonissa sataa lunta, ja kaikki saavat yllättävän ylimääräisen vapaapäivän. Niinpä Mian perhe päättää, että lähdetään käymään autoilemassa. Mia nukahtaa auton takapenkille Beethovenin sellosonaatti numero kolmeen ja herää, kun valtava rekka rysäyttää heidän pienen autonsa ihan ruttuun.

Mia tajuaa pian, että ainakin äiti ja isä ovat kuolleet. Teddyä ei löydy mistään. Mia näkee oman kätensä sojottamassa pientareelta. Hänelle selviää, että hänen ruumiinsa on koomassa, ja hänen on tehtävä valinta, lähteäkö vai jäädä.

Jos vielä jään on mielenkiintoinen kirja. Se on jaksotettu Mian nykyhetkeen, kun hän seuraa sairaalan tapahtumia ja vierailijoitaan, miettii syitä jäädä tai olla jäämättä, sekä takaumiin Mian lapsuudesta ja nuoruudesta. Takaumat ovat yleensä kirjoissa tylsiä, turhia ja tuppaavat vain sekoittamaan lukijan, mutta jotenkin tässä ei nyt vaan käynyt niin. Kaiken lisäksi kaikki tuntuu kovin loogiselta, Mialla on aikaa miettiä asioita sillä aikaa, kun hänen ruumiinsa keskittyy paranemiseen, ja hänellä on syytäkin käydä menneisyyden tapahtumia läpi.

Gayle Forman kirjoittaa hyvin, turhia kikkailematta. Tyyli on puhdasta ja teksti menevää. Kirjailija ei jää roikkumaan yksityiskohtiin muttei kirjoita myöskään turhan ylenmalkaisesti tai ohittele keskeiseltä tuntuvia asioita. Mia on realistinen hahmo kaikkine teini-ikään kuuluvine ongelmineen. Hän on ehkä keskivertonuorta onnellisempi siinä suhteessa, että hänellä pyyhkii ihan hyvin ja hän on lahjakas sellisti. Hänellä on edessään hyvä tulevaisuus, kunnes rysähtää.

Kirjaa lukiessani minuun iski useampaankin otteeseen kylmät väreet ja kyyneleet, erityisesti kun kirjassa mainittiin Yo-Yo Ma, kiinalainen sellisti, sekä hänen versionsa Ennio Morriconen The Missionista, jota kuuntelin samalla kun luin. Kappale sopii kirjaan täydellisesti.

Kirja jätti minut fiiliksiin "hitto mikä teos", jota ei tapahdu kovin usein.

The Silver Linings Playbook - Matthew Quick

© SLPTWC Films, LLC.

Picador
2009
ISBN 978-1-4472-1989-7
289 s.
☆☆
Oma

I have to admit that the reason for my interest in this book was solely thanks to Jennifer Lawrence winning the Oscar for the movie. I've always associated the Oscars with mainstream movies which always contain the same elements and always have the same sort of storyline. Hence I was a tad disappointed when the book wasn't anything like what I expected it to be. Maybe I should be ashamed of myself, finally finding a book that is almost completely free of clichés and then not liking it just because of that, but I couldn't help myself.

The Silver Linings Playbook tells the story of Pat Peoples who has lost his memory of his time spent in "the bad place", or neural health facility. His mother gets him out of the facility after three years or so, and nothing is quite the same as it used to be. His father is still the football geek he always was, so is his brother, and his apart time from his wife Nikki is still going strong. Motivated by his will to be reunited with his wife, Pat works out ceaselessly, takes ten mile runs and practices being kind rather than right. He always tries to see the silver lining to everything and strives to be everything his wife always wanted him to be. Due to his dedication to this sole purpose, he becomes blind to what's right under his nose.

What I expected was a book in many layers. Yet once again I was let down by a male author. Some people just can't write multiple story lines at the same time, but must handle one thing at a time. The first 3/4 is filled with Pat's exercise routines, his father's crankiness, American football and anger management issues. The love story (if you can call it a one) is cramped into the last 1/4 of the book. I just hope the movie was better. This book left me cold. It's been a while since I read something that had so little impact on me, and for this I grant this book whole of two stars. Suck on that, angry Patrick Peoples who is so stuck in his stupid football fantasy that he can't even talk to his son!

The Perks of Being a Wallflower - Stephen Chbosky

Simon and Schuster
2012
ISBN 978-1-4711-1614-8
231 s.
☆☆☆☆
Oma

While searching for new books to read, I came across The Perks of Being a Wallflower by Stephen Chbosky. At first I thought it was just another coming-of-age story (of which I've never been too fond of), and dismissed it as such. But every time I went on to look for something new, I would end up looking at this particular book. The blue covered print of it especially drew my attention, and after I found out that it has been made into a movie (with Emma Watson in it, no less) I knew I just had to read it (more about the movie later). And I'm glad I did.

The book tells the story of Charlie, who is a shy, socially awkward teen just about to start his first year in high school. The story takes place in the beginning of the 90's, in the United States. I'm not too familiar with the American high school culture with all its dances and whatnots, nor was I a sapient being in the beginning of the 90's, so many of the themes explored in this book left me cold. However everything that went on in Charlie's head seemed all too familiar to me and despite now being an adult, I could easily relate to Charlie's pain and sense of "who am I?". I guess everyone can, and that's a huge part of this books charm.

In the beginning of the book Charlie goes to watch a football game and meets his soon-to-be new best friends Sam and Patrick. He first mistakes them for a couple but is soon set straight by them. Once he finds out that they are siblings, he develops a huge crush on Sam. Sam, however, tells him not to think of her in that way, and so Charlie tries his hardest not to.

There were several things I absolutely loved about this book. First of all, it pays homage to some great literary classics as well as music and movies through Charlie's friendship with his English teacher Bill. There's a good list of reading within this book if interested. Secondly, the book is told through Charlie's letters to his "Dear friend", to whom he does not want to reveal his true identity. They've never met, but Charlie heard some girls talking about this person in class and thought this person reliable. "Dear friend" obviously could be the reader. Charlie is just about to start high school when he writes the first letter, and you can tell this from the writing style. His style also develops throughout the book when his teacher gives him feedback on how to write properly and structure sentences. I love this kind of realism in a book. Third thing was the way Charlie experiences things in his letters. He goes through highs and lows of every teenager, and every low point seems to be the end of the world while high points make him feel, in his own words, infinite.

After finishing the book I had to see the movie. I grew up with Harry Potter books and later on movies (I was 9 when the first book came out (I was born in November, everyone else had already turned 10), so I thought we might as well be classmates with Harry), so seeing Emma watson in another role besides Hermione felt really weird and yet exciting. I was glad to notice that she hadn't become Hermione during all those years of playing her. The movie in itself felt lacking. Chbosky wrote the screenplay for the movie and directed it himself, and I feel that this was not necessarily the best possible solution. It felt like he'd picked what he felt were the best moments on the book and put them into the movie without much holding these moments together. It also feels like he tried to right some wrongs he maybe felt he made in the book, but instead just failed horribly.

The book is a marvel. I loved the honesty of Charlie, the way he troopers on no matter how trampled his feelings get. I loved him to bits during his low points and laughed out loud when he got stoned out of his mind without realizing it himself. He's a sweet boy with much to learn.

The movie though.. don't watch it. Or do, if you love Emma Watson (or Ezra Miller, he was awesome too), but don't say I didn't warn you. It's a waste of time.

We'll Always Have Paris - Ray Bradbury

Harper Voyager
2009
ISBN 978-0-00-730364-9
210 s.
☆☆☆☆☆
Oma

I don't quite know how I missed Ray Bradbury before. Maybe it's my distaste for classics and for the authors of those said classics. I don't tend to like things that the majority of people like (or think they like, despite the fact that they've never read any of them), simply because ("truly a woman's reason", as Bradbury put it). However, the cover of We'll Always Have Paris compelled me to start reading. Or maybe it was one of the short stories in this collection, which is described as such on the back cover of the book: "-- and listen in on a couple talking themselves backwards through time to the moment when they first held hands". I had to order this book after reading that. While I waited, I read Fahrenheit 451 (of which you can read my review in Finnish here), and Bradbury's style absolutely convinced me. I've always been a bit condescending towards male writers (for no special reason, too), but Bradbury was something else entirely.

When this book finally arrived, I had to spend one night simply admiring it's beauty. I'm weird like that, but some books are enjoyable even before you begin reading them. I felt a bit uncertain about the collection, because I've never truly felt comfortable reading short stories. I don't write them and I don't read them. I find them difficult to get into, to understand, they lack a proper beginning and proper ending, they are in every way hard to feel, unlike books. However, Ray Bradbury might have proven me wrong on this account as well. Not every single one of the short stories in this book were perfect, but enough of them were to convince me. I find it wondrous that someone could create so many so different kind of stories out of their head, and make them feel so vivid and alive, true even.

I can't name a favourite straight up, but one of the best was one that told the story of two old people, stuck in their house, waking up into a bright summer's day and going out for the first time in ages, feeling themselves young again. Then there's one about a woman who visits a young man, saved by her dead son's heart. And then there was one of a dog who learned to listen to people's confessions and to forgive them much like the monks, to whom he belonged to, and of a priest who wanted this dog gone. These are just few, but all of them were powerful in their own way, making the reader to step out of their box and think.

Ray Bradbury does that. I recommend his stories as a remedy to dull-mindedness.

Feed - Mira Grant

This is another school project of mine. I finally confessed to myself that I'm really bad about returning my library books on time, and so I went on Book Depository to see if I could find something nice. First I thought I'd read Necromancer or something else sci-fi (that's how I came to order Ray Bradbury's We'll Always Have Paris and to read Fahrenheit 451, review of which you can read in Finnish in another blog I participate in called Kirjastan), since that's not a very popular genre among my class mates in general, but then I found the Newsflesh trilogy. The RSS Feed logo drew the nerd in me instantly, and I ordered the whole trilogy the same day. Part of the project was to create a poster of the book as well, something one could hang in the library to "sell" the book to customers. You can view my handiwork here.

Feed is the first book of the Newsflesh trilogy. Its main characters are Georgia and Shaun Mason, who live in a dystopian, zombie ridden world. By profession they are bloggers, Georgia is a Newsie (who concentrate solely on delivering the news), while Shaun is an Irwin, someone who dares zombies, pokes them with sticks (and other objects), films the process and streams it online for those more careful about their personal security to watch. Georgia and Shaun are adoptive siblings who consider themselves something like twins, forming a sort of symbiosis throughout the book, and with their friend Buffy they make up the After the End Times.

The story of the book is set against the presidential campaign of Republican candidate Peter Ryman, who seems to be a perfectly okay guy with his wife and three daughters, and almost Democratic in his politics. The real action begins, when Georgia and Shaun discover that someone is purposefully sabotaging Ryman's campaign.

What I really liked about Grant's book was the detail of the Kellis-Amberlee, the virus that reanimates people upon their initial deaths. The problem with zombie fiction very often is the ambiguous way the zombies simply come to exist. They just suddenly are, no questions asked. Another thing I really loved was the fact that even though the government officials call zombies "the infected", the average Joes and Janes call them zombies, plain and simple. I'm not saying I'm particularly familiar with zombie fiction, but what I've read, I've come to the conclusion that authors often try to separate their work from the mass by calling zombies something other than zombies (walkers, for example). If we would face zombie apocalypse, would we not call the undead zombies? Just think about it.

The political background makes this definitely an adult book. Feed is not in any way overly sexual or full of gore, but I think that the politics in it might make younger audiences become bored very quickly. Grant also spends almost too much time pondering about the statistics and percentages of blogs and their market shares. One explanation of this would have done perfectly, but expalining it again and again... it gets dull. Feed also starts to roll very slowly. It begins with an action packed episode, but slows down soon after and then just keeps going slow until the first explosion. Another hindrance is Grant's way of repeating certain things (like poke them with sticks and Georgia's sunglasses and retinal KA), like she forgot ever mentioning them before. I could see her taking a break from writing and then coming back to it, forgetting that "the great idea" was already written during the last session and bringing it up again. This is nothing the reader can't handle, it just makes the book unnecessarily long and repetitive.

The beauty of Kellis-Amberlee saves this book. The origin story of the virus is believable and realistic, as well as somewhat touching. Also the viciousness of it is something original. Everyone has it. It's simply just a matter of time. >:D

☆☆☆

Ready player one - Ernest Cline

Kansi: Tuomo Parikka

Gummerus
2012 (Alkup. 2011)
Suom. J. Pekka Mäkelä
ISBN 978-951-20-2240-9
510 s.
☆☆☆☆
Oma

Jos on olemassa joku kirja joka ehdottomasti kannattaa lukea (taitojen siihen riittäessä) alkuperäisellä kielellään, niin se on tämä. Ready player one käsittelee aihetta, jonka lähes kaikki lähdemateriaali on englanniksi, ja vain hyvin pieni osa käännetty suomeksi. Sanasto on siis ainakin asioihin vähääkään perehtyneille todennäköisemmin tullut tutuksi englanniksi, ja jotkin suomennokset tuntuvat hölmöiltä, kömpelöiltä ja jopa teennäisiltä. Päällimmäisenä jäi mieleen paljon Star Trekkiä katsoneena tuo vaiheiset (eli "phasers"), joka lienee korrekti suomennos mutta kuulostaa ihan höpöhöpökieleltä. Ready player one on kai jo toinen luokkakaverin vinkkaama kirja, joka oli vinkkauksen perusteella pakko hankkia omaksi.

Ready player one sijoittuu vuoteen 2044, jolloin ilmastonmuutos, maailmanlaajuinen nälänhätä ja energiakriisi ovat tehneet tästä maailmasta sietämättömän paikan olla ja asua. Onneksi on kuitenkin James Halliday ja hänen kehittelemänsä OASIS, joka antaa ihmisille pääsyn pois omasta todellisuudestaan ja tekaistuun, paljon onnellisempaan virtuaalitodellisuuteen. Näihin ihmiskunnan tekojen seurauksia pakoileviin kuuluu myös Wade Watts, pullea ja sosiaalisesti kömpelö nörtti, jolle OASIS antaa mahdollisuuden olla juuri sellainen kuin kaikki pulleat ja arat nörtit ovat aina halunneet ollakin. Kirjan tarina saa alkunsa kun 80-luvusta pakkomielteen itselleen kehittänyt James Halliday kuolee ja jättää perintönsä vielä viimeisen pelin varaan. Se, joka ensimmäisenä ratkaisee hänen arvoituksensa ja löytää kolme avainta, perii hänen valtavan omaisuutensa ja OASIS-pelin, josta on tullut ihmisille kaikkea muuta kuin peli.

Wade Watts, tai Parzival, on yksi niistä joita myös munastajiksi kirjassa kutsutaan. Hän on kaikkine haavoittuvuuksineen ja luonteenheikkouksineen tosiaankin vain ihminen, ja hän inhoaa todellisuutta siinä missä kaikki muutkin, ellei jopa vielä enemmän. Häneen tai hänen maailmaansa ei ole helppo samaistua, ja vaikka kirjassa selitetäänkin ainakin olennaisimmat jutut, se jättää asiaan tutustumattomat kylmäksi. Olen sen verran peleihin perehtynyt, että ymmärsin tarpeeksi pysyäkseni mukana, mutta voin hyvin kuvitella silkan viittauksien määrän kyllästyttävän jotakuta, ellei jopa useimpia.

Ready player one saattaa kokonsa puolesta vaikuttaa järkälemäisemmältä kuin oikeasti onkaan. Teksti on tiivistä ja pitää hyvin juonessa kiinni. Lukuunottamatta lukuisia viittauksia milloin mihinkin 80-luvulla julkaistuun arcade peliin (tai bändiin, levyyn, elokuvaan, pöytäroolipeliin, mihin tahansa), kertomus on mielenkiintoinen ja siinä on kaikki elementit jota Suurelta Seikkailulta voi odottaakin. Paikoin hypin joitakin kohtia yli, kun katsoin kirjailijan antaneen hiukan liikaa periksi omille nostalgioilleen, mutta valtaosaksi nautin kirjan lukemisesta suuresti.

Sitä en tosin ymmärrä, miksi Monty Python on mukamas jokin nörtteyttä edustava peruselementti. Ei ole. Se on surkea.