We'll Always Have Paris - Ray Bradbury

Harper Voyager
2009
ISBN 978-0-00-730364-9
210 s.
☆☆☆☆☆
Oma

I don't quite know how I missed Ray Bradbury before. Maybe it's my distaste for classics and for the authors of those said classics. I don't tend to like things that the majority of people like (or think they like, despite the fact that they've never read any of them), simply because ("truly a woman's reason", as Bradbury put it). However, the cover of We'll Always Have Paris compelled me to start reading. Or maybe it was one of the short stories in this collection, which is described as such on the back cover of the book: "-- and listen in on a couple talking themselves backwards through time to the moment when they first held hands". I had to order this book after reading that. While I waited, I read Fahrenheit 451 (of which you can read my review in Finnish here), and Bradbury's style absolutely convinced me. I've always been a bit condescending towards male writers (for no special reason, too), but Bradbury was something else entirely.

When this book finally arrived, I had to spend one night simply admiring it's beauty. I'm weird like that, but some books are enjoyable even before you begin reading them. I felt a bit uncertain about the collection, because I've never truly felt comfortable reading short stories. I don't write them and I don't read them. I find them difficult to get into, to understand, they lack a proper beginning and proper ending, they are in every way hard to feel, unlike books. However, Ray Bradbury might have proven me wrong on this account as well. Not every single one of the short stories in this book were perfect, but enough of them were to convince me. I find it wondrous that someone could create so many so different kind of stories out of their head, and make them feel so vivid and alive, true even.

I can't name a favourite straight up, but one of the best was one that told the story of two old people, stuck in their house, waking up into a bright summer's day and going out for the first time in ages, feeling themselves young again. Then there's one about a woman who visits a young man, saved by her dead son's heart. And then there was one of a dog who learned to listen to people's confessions and to forgive them much like the monks, to whom he belonged to, and of a priest who wanted this dog gone. These are just few, but all of them were powerful in their own way, making the reader to step out of their box and think.

Ray Bradbury does that. I recommend his stories as a remedy to dull-mindedness.

Feed - Mira Grant

This is another school project of mine. I finally confessed to myself that I'm really bad about returning my library books on time, and so I went on Book Depository to see if I could find something nice. First I thought I'd read Necromancer or something else sci-fi (that's how I came to order Ray Bradbury's We'll Always Have Paris and to read Fahrenheit 451, review of which you can read in Finnish in another blog I participate in called Kirjastan), since that's not a very popular genre among my class mates in general, but then I found the Newsflesh trilogy. The RSS Feed logo drew the nerd in me instantly, and I ordered the whole trilogy the same day. Part of the project was to create a poster of the book as well, something one could hang in the library to "sell" the book to customers. You can view my handiwork here.

Feed is the first book of the Newsflesh trilogy. Its main characters are Georgia and Shaun Mason, who live in a dystopian, zombie ridden world. By profession they are bloggers, Georgia is a Newsie (who concentrate solely on delivering the news), while Shaun is an Irwin, someone who dares zombies, pokes them with sticks (and other objects), films the process and streams it online for those more careful about their personal security to watch. Georgia and Shaun are adoptive siblings who consider themselves something like twins, forming a sort of symbiosis throughout the book, and with their friend Buffy they make up the After the End Times.

The story of the book is set against the presidential campaign of Republican candidate Peter Ryman, who seems to be a perfectly okay guy with his wife and three daughters, and almost Democratic in his politics. The real action begins, when Georgia and Shaun discover that someone is purposefully sabotaging Ryman's campaign.

What I really liked about Grant's book was the detail of the Kellis-Amberlee, the virus that reanimates people upon their initial deaths. The problem with zombie fiction very often is the ambiguous way the zombies simply come to exist. They just suddenly are, no questions asked. Another thing I really loved was the fact that even though the government officials call zombies "the infected", the average Joes and Janes call them zombies, plain and simple. I'm not saying I'm particularly familiar with zombie fiction, but what I've read, I've come to the conclusion that authors often try to separate their work from the mass by calling zombies something other than zombies (walkers, for example). If we would face zombie apocalypse, would we not call the undead zombies? Just think about it.

The political background makes this definitely an adult book. Feed is not in any way overly sexual or full of gore, but I think that the politics in it might make younger audiences become bored very quickly. Grant also spends almost too much time pondering about the statistics and percentages of blogs and their market shares. One explanation of this would have done perfectly, but expalining it again and again... it gets dull. Feed also starts to roll very slowly. It begins with an action packed episode, but slows down soon after and then just keeps going slow until the first explosion. Another hindrance is Grant's way of repeating certain things (like poke them with sticks and Georgia's sunglasses and retinal KA), like she forgot ever mentioning them before. I could see her taking a break from writing and then coming back to it, forgetting that "the great idea" was already written during the last session and bringing it up again. This is nothing the reader can't handle, it just makes the book unnecessarily long and repetitive.

The beauty of Kellis-Amberlee saves this book. The origin story of the virus is believable and realistic, as well as somewhat touching. Also the viciousness of it is something original. Everyone has it. It's simply just a matter of time. >:D

☆☆☆

Ready player one - Ernest Cline

Kansi: Tuomo Parikka

Gummerus
2012 (Alkup. 2011)
Suom. J. Pekka Mäkelä
ISBN 978-951-20-2240-9
510 s.
☆☆☆☆
Oma

Jos on olemassa joku kirja joka ehdottomasti kannattaa lukea (taitojen siihen riittäessä) alkuperäisellä kielellään, niin se on tämä. Ready player one käsittelee aihetta, jonka lähes kaikki lähdemateriaali on englanniksi, ja vain hyvin pieni osa käännetty suomeksi. Sanasto on siis ainakin asioihin vähääkään perehtyneille todennäköisemmin tullut tutuksi englanniksi, ja jotkin suomennokset tuntuvat hölmöiltä, kömpelöiltä ja jopa teennäisiltä. Päällimmäisenä jäi mieleen paljon Star Trekkiä katsoneena tuo vaiheiset (eli "phasers"), joka lienee korrekti suomennos mutta kuulostaa ihan höpöhöpökieleltä. Ready player one on kai jo toinen luokkakaverin vinkkaama kirja, joka oli vinkkauksen perusteella pakko hankkia omaksi.

Ready player one sijoittuu vuoteen 2044, jolloin ilmastonmuutos, maailmanlaajuinen nälänhätä ja energiakriisi ovat tehneet tästä maailmasta sietämättömän paikan olla ja asua. Onneksi on kuitenkin James Halliday ja hänen kehittelemänsä OASIS, joka antaa ihmisille pääsyn pois omasta todellisuudestaan ja tekaistuun, paljon onnellisempaan virtuaalitodellisuuteen. Näihin ihmiskunnan tekojen seurauksia pakoileviin kuuluu myös Wade Watts, pullea ja sosiaalisesti kömpelö nörtti, jolle OASIS antaa mahdollisuuden olla juuri sellainen kuin kaikki pulleat ja arat nörtit ovat aina halunneet ollakin. Kirjan tarina saa alkunsa kun 80-luvusta pakkomielteen itselleen kehittänyt James Halliday kuolee ja jättää perintönsä vielä viimeisen pelin varaan. Se, joka ensimmäisenä ratkaisee hänen arvoituksensa ja löytää kolme avainta, perii hänen valtavan omaisuutensa ja OASIS-pelin, josta on tullut ihmisille kaikkea muuta kuin peli.

Wade Watts, tai Parzival, on yksi niistä joita myös munastajiksi kirjassa kutsutaan. Hän on kaikkine haavoittuvuuksineen ja luonteenheikkouksineen tosiaankin vain ihminen, ja hän inhoaa todellisuutta siinä missä kaikki muutkin, ellei jopa vielä enemmän. Häneen tai hänen maailmaansa ei ole helppo samaistua, ja vaikka kirjassa selitetäänkin ainakin olennaisimmat jutut, se jättää asiaan tutustumattomat kylmäksi. Olen sen verran peleihin perehtynyt, että ymmärsin tarpeeksi pysyäkseni mukana, mutta voin hyvin kuvitella silkan viittauksien määrän kyllästyttävän jotakuta, ellei jopa useimpia.

Ready player one saattaa kokonsa puolesta vaikuttaa järkälemäisemmältä kuin oikeasti onkaan. Teksti on tiivistä ja pitää hyvin juonessa kiinni. Lukuunottamatta lukuisia viittauksia milloin mihinkin 80-luvulla julkaistuun arcade peliin (tai bändiin, levyyn, elokuvaan, pöytäroolipeliin, mihin tahansa), kertomus on mielenkiintoinen ja siinä on kaikki elementit jota Suurelta Seikkailulta voi odottaakin. Paikoin hypin joitakin kohtia yli, kun katsoin kirjailijan antaneen hiukan liikaa periksi omille nostalgioilleen, mutta valtaosaksi nautin kirjan lukemisesta suuresti.

Sitä en tosin ymmärrä, miksi Monty Python on mukamas jokin nörtteyttä edustava peruselementti. Ei ole. Se on surkea.

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Gräset är mörkare på andra sidan
Teos, Schildts & Söderströms
2012
ISBN 978-951-851-482-7
436 s.
☆☆☆☆
Oma

Törmäsin ensimmäistä kertaa tähän kirjaan ollessani tuntitöissä Pointin kirjastossa. Ensimmäisenä katseeni tarttui kansikuvaan ja sen kiiltäviin veriläikkiin, sitten sen mielikuvitukselliseen nimeen ja viimeisenä kirjailijan suomalaiseen sukunimeen. En yleensä tykkää lukea suomalaista kirjallisuutta (olen varmaan joskus aiemminkin siitä sanonut), enkä varsinkaan miesten kirjoittamaa sellaista - eräs Reijo Mäen novellikokoelma haavoitti sieluani ikiajoiksi, enkä varmaan koskaan toivu. Perehdyttyäni vielä kirjan takakanteen oli ihan myyty. Laitoin kirjan varaukseen ja havaitsin olevani listalla suunnilleen 50. tai jossain niillä hujakoilla. Ajattelin kuitenkin, että joutaahan tuota odottaa, muutenkin niin paljon luettavaa.

Sitten meidän piti koulussa vinkata muulle luokalle jotain luettavaa. No, luokkakaveri oli juuri hommannut tämän ja mietti sitten että vinkkaisiko tämän vai Sofi Oksasen uusimman. Oksanen aiheuttaa minulle henkilökohtaisesti allergisia pilkkuja ja hengenahdistusta, joten olin automaattisesti Korkea-ahon puolella. Luokkakaveri sitten päätyi Korkea-ahoon, joten vinkkaustuntia odotellessa. Hänen vinkkauksensa jälkeen olin, jos mahdollista, vielä myydympi. Kaikki kirjassa vaikutti niin täydellisen lupaavalta, mietin josko kyseessä olisi vihdoinkin se oikeasti pelottava kirja, jota olin ikäni etsinyt, joten päätin, että ostaisin sen.

Lainasin äidiltä tarvittavat varat ja ostin kirjan (kiitos muuten Teokselle nopeasta toimutuksesta, ei tätä viikonlopun yli olisi millään malttanut odottaa). Aloin lukemaan tätä keskiviikkona joskus viiden, kuuden pintaan, ja lopetin torstaina suunnilleen puoli kahdeltatoista. Maltoin minä nukkuakin hetken siinä välissä, mutta enemmän tai vähemmän putkeen tuon luin, kuitenkin.

Kirja alkaa siitä, kun Benjamin Fogde herää transsistaan ja tajuaa kihlattunsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Benjamin on yksi Gränbyn kylästä kotoisin olevista nuorista miehistä, ja yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Loke, auto-onnettomuudessa kuolleen Sofien änkyttävä veli, Simon, uskonsa menettänyt pappi joka edelleen asuu Pohjanmaalla sekä Christoffer, joka tekee kansanrunouden lopputyötään ja painiskelee homoutensa ja omien pohjanmaalaisten sukujuuriensa kanssa. Jokainen henkilöistä on omalla tavallaan rikki ja jollain tavalla aito. Vaikka olen vasta viimevuosina toipunut henkilökohtaisista antipatioistani suomenruotsalaisia ja ruotsalaisuutta kohtaan (kai sitä aikuistumiseksikin kutsutaan), ei hahmojen suomenruotsalaisuus häirinnyt juuri lainkaan. Toki se, että kaikista suomalaisista oli tehty kirjassa sivuhahmoja, tavalla tai toisella ärsyttäviä ja munapäisiä tai muuten vaan vähän vajaita, pisti silmään. Mutta sellaista se on ja siitä on päästävä yli.

Kaikenkaikkiaan Tummempaa tuolla puolen on kirjoitettu hyvin, hyvällä maulla ja mielenkiintoisesti, siinä ei ole liikaa yksityiskohtia muttei myöskään liian vähän. Se kertoo yhden tarinan neljästä todella erilaisesta näkökulmasta ja lähtökohdasta, ja kaikki sen palaset nivoutuvat loppua kohti kokonaisuudeksi, joka ei jätä asioita kysymysmerkeiksi. Kirjassa on myös moraalinen opetus. Sitä Oikeasti Pelottavaa kirjaa jään vielä odottelemaan. Ehkäpä pitäisi antaa Robert Holdstockin Merlinin Metsälle uusi tilaisuus...

The Waste Lands (The Dark Tower, book III) - Stephen King

I first started reading The Dark Tower series some years ago, when a friend told me how great the books were. I think she was going on the second one at the time and she was the biggest Stephen King fan I’ve ever met. She’d read all of his books she’d managed to get her hands on (and there were quite a few, after all she came from a pretty wealthy family). I myself couldn’t get past the first book. It was dull and dreadful, maybe even translated badly, and so I didn’t have resolution to finish it. However, memories grow sweeter with time, and so I thought I’d give it a go. Hodder & Stoughton had just published a new print of the books with in keeping cover art, and so I bought the first three books on a whim.

I must have some sort of mild form of OCD, because when I buy a series, they have to look like each other or I will have none of it. The cover art in this new print is really cool and makes the books look even more interesting than they otherwise would. The original Finnish version of the books is super ugly and not inviting in the least.

The first book called The Gunslinger was just as horrible as I remembered. It dragged on for forever, as it seemed, nothing much happened in it, and all logic was lost at times. I almost failed finishing it the second time as well, but I kept reading because I had already purchased the next two parts (and then a couple, because they were pretty). Stephen King wrote The Gunslinger when he was nineteen and you can really see that. It’s not even one of his first novels ever written and published, and he’s not completely without experience, but there’s still of that clumsiness of a young man in the book which gets really distracting at points.

The second book was written five years after the first, and the third book was written four years after the second. Reading on, it becomes very apparent that he did not spend this time sitting on his hands. The storytelling has really evolved during all three books, each being better than the last. I’m truly glad that I battled through the first book, because reading The Drawing of the Three and The Waste Lands has been one of the most rewarding reading experiences I’ve had. By the third book you’ve really started to know how the world of Roland of Gilead works, what makes it tick, and you’ve got some sort of eerie idea of how it’s connected to our world. None of the characters have become boring yet, not even Roland who has been with us for three books now. I would have expected at least a few moments of “Omg, get rid of Roland already!”, but none has come. Even his companions have stayed interesting with their own little secrets and dark corners.

The Waste Lands (like The Drawing of the Three) pick up where the last book left off, and this is one of the things I really love in this series. There are no empty holes of “imagine this yourself” and you can just keep on reading like it is all one book. It doesn’t feel like there’s gaps between the different books and that’s part of their charm. Also if you’ve read the first two books you already know something about the characters and they feel familiar to you, so you care about what happens to them.

One thing I love about The Dark Tower series is that there are not too many characters in it. You get to know the few that are (at least somewhat) permanent and any new ones are introduced in a memorable manner, not just by their name and face that you’ll have forgotten all about within the next ten pages.

This series just keeps getting better and I’ve just started reading the fourth book. I heartily recommend The Dark Tower series to anyone who like surrealistic fantasy mixed with horror mixed with sci-fi. I can’t wait to read what Roland and his friends get to next.

☆☆☆☆☆

Onnea matkaan, Robinson - Vibeke Marx

Muistan kun sain kotikissa-piirustuskilpailussa kunniamaininnan, taisin olla vanhin kilpailuun osallistunut, piirustustaidotkin toki sen mukaiset. Palkinto oli iso pussillinen lätkäkarkkeja joita inhosin, joku piirustus-maalauskirja ja sitten tämä kyseinen teos. Taisin itse olla silloin juurikin kahdentoista tai niillä hujakoilla, ja koska Robert (kirjan protagonisti) on 12-vuotias, oli häneen äärettömän helppo samaistua. Luin tämän kirjan varmaan kymmenisen kertaa, ja minusta tuntui, etten ikinä kyllästyisi siihen. En kyllä sittä kyllästynytkään, mutta hukkasin sen. Päivänä eräänä sitten muistin taas tämän, ja kun satuin juuri istumaan kirjaston tiskissä, niin teinpä sitten varauksen.

Kirjan lukemisessa oli tietty harras fiilis, koska muistin kuinka paljon se oli nuorempana minulle merkinnyt. En tuolloin vielä kiinnittänyt huomiota kielellisiin epäkohtiin, juonen yksinkertaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan, mihin aikuisena on oppinut kiinnittämään huomiota. Tai on opetettu, kuinka vain. Aina toitotetaan että täytyy olla kriittinen, aina täytyy ajatella omilla aivoilla. Pienenä tällaisetkin kirjat tuli luettua fiiliksellä eikä järjen kanssa.

Onnea matkaan, Robinson kertoo tarinan siis 12-vuotiaasta Robertista, jonka äiti on sairastunut syöpään. Poika ei osaa näyttää tunteitaan ja purkaa kaiken pahan olonsa pahantekoon. Hänen äitinsä on naimisissa Michaelin kanssa ja heillä on yhteinen lapsi, Robertin pikkuvelipuoli, jota kutsutaan kirjassa vain Haisuliksi, ja josta Robert ei kertaakaan puhu puolikkaana yhtään minään, vaan aina pikkuveljenään. Robertin isä ei ole kuvioissa, mutta peläten joutuvansa lastenkotiin äitinsä kuoltua, Robert päättää etsiä isänsä käsiinsä. Hänellä on vain ja ainoastaan isänsä nimi ja ammatti. Niinpä hän karkaa kotoa ja lähtee etsimään sirkuksessa työskentelevää isäänsä. Karkuri törmää kaikkeen, mitä Tanskan pimeällä puolella on. Hänet ryöstetään, hän istuu puistonpenkillä pummin kanssa, joka piikittää itseään käsivarteen, majailee hetken erään pojan luona, jonka äiti on päästään sekaisin ja löytää lukuisia sirkuksia.

Kirjassa tutkitaan monia asioita lapsen viattomin silmin, Robert ei tuomitse ketään, mutta pohtii itsekin mihin vetää raja, kun on pakko varastaa toisen pojan päältäajettava ruohonleikkuri tai kun pitäisi kerjätä rahaa jotta saisi ruokaa. Vaikka kirja on lyhyt ja melko ytimekkäin sanankääntein kirjoitettu, se silti kertoo koskettavan tarinan pojasta joka pelkää yli kaiken äitinsä menettämistä ja hylätyksi tulemista. Se on kirja ihmissuhteista, onnellisuudesta, perheestä ja menettämisestä, mutta kirjoitettu tavalla jonka lapsikin ymmärtää. Kyseessä on mieletön, muiden kirjojen massaan hukkunut teos, joka pääsee ehdottomasti - edelleen, aikuisen kriittisten silmien läpi luettuna - minun top kymppiini.

☆☆☆☆☆

Room - Emma Donoghue

I took it as my business to familiarize myself with horror as a genre, and Room was one of the books I spotted from Book Depository’s list of horror. As I read it, it turned out not to be so horrifying – maybe it’s the way the book is written, from the point of view of a five-year-old – and more of just interesting, maybe in behavioral science kind of way instead. Throughout the book I kept thinking “why was this in horror” and “when will it end” and “it really progresses very fast”.

First of all the style of the book was unique and original, annoying maybe, but innocent and cute at the same time. Once you got used to Jack making word sandwiches and bending words every which way, it was actually a lot of fun. What made the book so un-horrory was indeed the way it was written. Jack was used to all things Room, and he never minded most of the things happening there. He didn’t think it was the slightest bit odd that food just materialized from Outside to Inside, when according to his Ma there was nothing Outside. He didn’t ever wonder where Old Nick – their captor - must have lived, he just came and went almost every night at nine.

If you step into the character of Jack, you won’t find the 197 creaks of bed the least bit scary, just annoying, something keeping you awake when you really wanted to sleep. If you think of them as an adult might, you’ll find them maybe every bit as disturbing as they were meant to be. In the plot summary it never says where the Room is or who owns it, whether Ma was put there by officials or just someone. It took quite a while before it dawned to me how things actually were, and after that I was just waiting them to get out. And they did, quite quickly too, I might add. Jack turns out to be a very clever and resourceful boy, even if he’s missing his manners and doesn’t understand the concept of inside and outside.

All in all the book gets boring too many times for its size, it’s not at all as captivating as it promises and it indeed is not horror, not psychological or any other kind. Jack does not understand the smallest thing about the world and that made me want to scream more than once. His relatives are stupid as well, his Ma isn’t happy even after their happily ever after and Old Nick just disappears way too easily into the system. There’s lots of things a bit off in the book, and even though some of them can be written off by the world being explored by a five-year-old, there’s still many things that are disturbing enough to affect the reading experience. I did not enjoy this book, but I don’t regret reading it either.

☆☆

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille - Ransom Riggs

Eräs työkaverini lykkäsi kirjan käteeni töissä ja sanoi että minun kannattaisi lukea se. En kysellyt juuri miksi, joten en tiennyt yhtään mitä odottaa. Yksi syy siihen miksi en mielelläni lainaa kirjastosta kirjoja vaan ostan ne omaksi ovat nämä vihoviimeiset bestseller- ja muut tarrat, jotka aina peittävät juuri sen kaikkein tärkeimmän osan takakannesta niin, ettei siitä selviä mitään olennaista. Niinpä sukelsin eriskummallisten lasten seuraan silmät ummessa ja perse edellä.

Ehkä juuri epätietoisuuteni kirjan sisällöstä ja tyylistä teki siitä niin hyvän, ja koska yritin arvuutella genreä, tunnistin niitä kirjan sisältä monta. Kirja muuttui peruskaunosta kauhuksi, josta taas kaunoksi ja sitten fantasiaksi ja jälleen kauhuksi ja trilleriksi ja päättyi tyypillisen seikkailuromaanin tavoin, johon voisi hyvin syin jäädä odottelemaan seuraavaa osaa. Omalta osaltaan kirjan mielenkiintoisuutta nostivat myös aidot vintage-kuvat, joita Riggs on onnistunut penkomaan yksityisten keräilijöiden kokoelmista. Jännittävää oli huomata myös, että kuvien sävy muuttui tekstin sävyn myötä. Esimerkiksi pelottavimmissa kohdissa kuvatkin saivat pelottavan lisäsävyn, vaikka jossain muussa kontekstissa ne olisivat saattaneet jopa naurattaa. Asiaa ei ainakaan auta se, että pelkään kuollakseni kauhuelokuvissa ja muissa juuri nimenomaan lapsia. Mikään aikuismörkö ei koskaan ole yhtä kammottava, ja sen todisti tämäkin kirja.

Kirja kertoo Jakobista, jolle isoisä kertoo lapsuudessa satuja taianomaisesta saaresta, jolla hän itse lapsena asui. Kun Jakob kasvaa isommaksi, hän ei enää usko satuihin, ja kertoo sen myös isoisälleen, jota pitää höpsähtäneenä aivan kuten äitinsä ja isänsäkin. Kun isoisä sitten kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa, lähtee Jakob selvittämään isoisän kertomien satujen todenperäisyyttä. Tarina on polveileva ja mielenkiintoinen, ja olipa se Harry Potterin toisen osan jälkeen ensimmäinen kirja, joka onnistui todella pelottamaan minua niin, etten uskaltanut nukkua varpaat peiton ulkopuolella.

☆☆☆☆

Valkoinen tiikeri - Aravind Adiga

En yleensä tykkää lukea mitään Intiaa tai hindua koskevaa. En tiedä miksi, mutta Intiassa maana ja hindussa uskontona kaikkine 36 miljoonine jumalineen on jotain ahdistavaa ja tunkkaista. Valkoinen tiikeri on Adigan ensiromaani ja se kertoo tarinan intialaisesta Balramista, joka syntyy Pimeyteen köyhän riksakuskin pojaksi. Kunnianhimo ajaa hänet kuitenkin Delhiin, Valoon, jossa hän saa pestin rikkaan miehen autonkuljettajana.

Kirjan kertoja on tämä kyseinen Balram Halwai, joka kirjoittaa tarinansa Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle. Hän on kuullut radiosta että Jiabao on tulossa vierailulle Intiaan ja saa siitä ajatuksensa kirjoittaa pääministerille. Hän ilmoittaa kertovansa totuuden Intiasta ja intialaisesta yksityisyrittäjyydestä, ja niin hän aloittaa tarinansa. Vaikka minulle koulussa opetettiin, ettei tekstiä koskaan saa osoittaa lukijalle (ainakin silloista äidinkielenopettajaani suunnattomasti häiritsi sellainen), toimii Balramin kertomus tällaisena oikein hyvin. Hän osoittaa pääministerille arvostusta tälle kuuluvalla tavalla ja oikaisee samalla Intian hallituksen mielellään jakelemia käsityksiä vapaasta ja itsenäisestä Intiasta. Kirja kertoo syvästi mädänneestä, korruptoituneesta valtiosta, jossa köyhiä sorretaan eivätkä nämä itse edes juuri vastusta.

Erityisen kuvottavia kohtia kirjassa on useita, ja rikkaan länsimaalaisen voi olla hankala käsittää että asiat, joista Balram tarinassaan kertoo, saattavat olla – ja luultavasti ovatkin – tosia. Huolimatta henkilökohtaisesta epämukavuudestani Intiaa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, kirja oli hyvä, tai ainakin mielenkiintoinen. Kerronta oli siellä täällä ehkä vähän haparoivaa, mutta laitan sen tyylin piikkiin, sillä miten kouluttamaton intialainen mies osaisikaan kirjoittaa täydellisesti, ilman että punainen lanka kertaakaan katkeaa.

Elämä Delhissä korruptoi myös Balramin, joka maalta ensikertaa saapuessaan on viaton ja puhdas. Hän sortuu alkoholiin ja maksullisiin naisiin, ja päätyy lopulta ratkaisemaan olemisensa ongelman mitä rankimmalla tavalla. Hän ei kuitenkaan ole edes lopussa läpeensä paha, ja tämä antaa tarinalle entistä enemmän uskottavuutta.

☆☆☆☆

Täällä Pohjantähden Alla (Osa 1) - Väinö Linna

Sain juuri luettua Täällä Pohjantähden Alla -trilogian ensimmäisen osan. Niin kouluhomma kuin se olikin, on pakko myöntää että mielelläänhän sitä luki. Minua varoiteltiin etukäteen että kirjaan saattaa olla hankala päästä sisään mutta sen jälkeen se on menoa. Väinö Linnalla on tosiaan aika omintakeinen tapa kirjoittaa ja siihen tottuminen vei aikansa. Siitä ylipäästyäni vei tarina arkipäiväisyydestään huolimatta mennessään. Jussiin ja Almaan on helppo samaistua suomalaisina arkkityyppeinä ja niin heidän myötä- kuin vastoinkäymisensäkin herättävät helposti tunteita. Linnan luomat hahmot ovat värikkäitä ja eläväisiä ja herättävät helposti ärtymystä puolesta ja vastaan.

Vähän reilu neljä ja puolisataa sivua Suomen historiaa ei olisi nuoruusvuosina uponnut ei sitten millään vaikka se olisi miten puettu kaunokirjalliseen viittaan. Toki mahdollisuuksia TPA:nkin lukemiseen oli jo yläasteelta lähtien jokaisen suomen kirjallisuutta käsittelevän kurssin yhteydessä ja mikäs tuota olisi ollut lukiessa, jos sen arvon olisi jo silloin tajunnut. Teininä ei hirveästi kiinnostanut noin asiapitoinen teksti ja pakko myöntää, että Halmeen pitkät, sosialismia käsittelevät puheet eivät enää muutaman kerran jälkeen jaksaneet juuri kiinnostaa. Nämä kohdat tuli hypittyä huolella ylitse, sillä samoja asioitahan Halme vain toisteli. Puolustuksekseni on sanottava, ettei kukaan kirjan henkilöistäkään juuri hänen juttuihinsa huomiota kiinnittänyt.

Tietynlaista taustatietämystä TPA vaatii lukijalta. Esiin tulee ajanmukaisia ilmaisuja jotka liittyvät torpparielämään, politiikkaan, aikalaisten tapakulttuuriin tai johonkin muuhun, nykyään jo hävinneeseen ilmiöön. Vaikka toki asiayhteydestä voi päätellä paljon, ei kaikki siltikään ole itsestään selvää. Se kuitenkin kävi hyvin ilmi, että jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden Alla, ihan vain saadakseen jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä 1800-luvun lopun Suomessa on ollut ja miten se sen jälkeen on muuttunut. TPA käsittelee Suomen tapahtumia ja käännöskohtia 1880-luvulta 1950-luvulle (Wikipedian mukaan, kirjan takakannessa sanotaan sen alkavan 20-luvulta). Siitä huokuu suomalaisuus ja suomalainen sielunmaisema, ja siksi se on hyvä keino hakea vähän omiakin, globalisoituneessa nyky-Suomessa hukkuneita juuriaan.

☆☆☆☆