Wicked Lovely - Melissa Marr

“RULE 3: NEVER STARE AT INVISIBLE FAERIES. 
Aislinn has always seen faeries. Powerful and dangerous, they walk hidden in the mortal world.

RULE 2: NEVER SPEAK TO INVISIBLE FAERIES.
One of them, a beautiful faery boy named Keenan, is trying to talk to her, asking questions Aislinn is afraid to answer.

RULE 1: DON’T EVER ATTRACT THEIR ATTENTION.
Now it’s too late. Keenan is the Summer King and is determined that Aislinn will become the Summer Queen at any cost. Without her, summer itself will perish...”

Wicked Lovely was first recommended to me by the same person who recommended The Hunger Games books (and that person is going to be my boss for ten weeks, yay! \o/). At first it was difficult to begin (which seems to be the way in most things with me, I’m noticing) reading, but once I got into it, I was swept away. These faeries are no Disney-sort. They are evil and cunning, deceptive and vain. Once they set their sights on something, they will stop at nothing to get it. Too bad for Aislinn that the Summer King has chosen her. Marr describes her faeries much like Terry Pratchett in Lords and Ladies, or Neil Gaiman in his Stardust.

I loved the way Marr writes and describes things and although at points it felt like she was skipping things, taking shortcuts and not explaining some things as well as I would have liked, all in all the book was a whole and pleasant read. At times I could really see the fae with my minds eye, imagine Aislinn’s surroundings and dive into the world Marr describes.  I myself am 23, and I could easily see even older people liking this book despite it’s main target audience being a bit younger.

I also loved that it’s not hypocritical like the Twilight saga, trying to make the heroine something more than human, and it does not make Aislinn anything other than she is - a teen who is damn scared and afraid. She is in every aspect very realistic as a character, very human in many ways. It’s easy to identify yourself with her, especially if you’re a teen in turmoil. And Seth’s dropdead gorgeous. <3

☆☆☆☆

Battle Hymn of the Tiger Mother - Amy Chua

“This is a story about a mother, two daughters, and two dogs. This was supposed to be a story of how Chinese parents are better at raising kids than Western ones. But instead, it’s about a bitter clash of cultures, a fleeting taste of glory, and how I was humbled by a thirteen-year-old.”

As a person with no children and (as of yet) no desire to ever have any, I read Battle Hymn in the most objective way possible. It’s easy to not to take sides when all the people Amy Chua talks about in the book are strangers and you have no personal connection to them. From my point of view her way of raising her children is just one way of doing it, and it’s just as valid as any other. She really describes well why she chose to do the things she did, what was the thinking process behind all those decisions. While reading the book it became more and more obvious to me that Amy Chua’s way of raising her children wasn’t destroying them mentally or traumatizing them in any way. Children are way more flexible than adults give them credit for, and it’s usually the society’s way of treating these kids that makes them think “is this how I should be feeling?” and “am I incorrect to think that what happened to me, in the end, is okay?”

In the last chapters of her book Amy Chua says that there’s supposed to be humor in the book and I have to say I failed to find it. Looking back, thinking about it again, after Amy pointed it out for me, sure, most of the over the top stuff probably was meant as humor. But with the mentality about raising children being what it is, it’s easy to see why the irony would be lost to the reader.

In the end though, Amy Chua was correct to push her children, to believe them capable of doing all the things they accomplished. She never gave up on them and in the process definitely taught them to never give up on themselves, nor their children. I wish my mother would have been at least the tenth as demanding as Chua, and maybe I would have stuck to some of the dozens of hobbies I had. Battle Hymn is a good, entertaining read, and I couldn’t put it down once I started. I found the cultural differences Chua describes interesting and to anyone just figuring out what to do and what not to do in regards of raising kids, Battle Hymn definitely has something to give. It’s not scientific or matter of fact, and I liked it. Chua is honest about the outcomes of her exploits and she lets the reader in on her weaker moments, too.

I wish I’ll have the courage to stick to the plan when the time comes.

☆☆☆☆

Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson

Män som hatar kvinnor
WSOY
2009
ISBN 978-951-0-36749-0
611 s.
☆☆☆☆
Oma

Millennium-trilogian ensimmäinen osa. Sarja on julkaistu postuumisti Larssonin kuoltua sydänkohtaukseen. Wikipedia-sivun mukaan sarjasta piti alunperin tulla kymmenosainen, mutta Larsson ehti kirjoittaa vain kolme.

En alunperin meinannut millään päästä käsiksi tähän kirjaan. Aina hypistellessäni sitä kirjastossa sen kunnioitettava koko sai minut jättämään sen hyllyyn, kerta toisensa jälkeen. Sitten tässä päivänä eräänä anoppi-tulevani lahjoitti tämän ja sarjan kaksi muuta osaa meille, varoitellen karusta kielestä ja rankoista teemoista. Kirjat istuivat hyllyssämme vaikka kuinka kauan ennen kuin mieheni sitten eräänä päivänä kyseli matkalukemista työmatkoilleen ja tyrkkäsin hänen käteensä sarjan ensimmäisen osan. Kielsin häntä kertomasta siitä liikaa, sillä en tosiaan ollut lukenut sitä vielä itse.

Jostain kumman syystä “meinasin ajaa pysäkin ohitse” on tässä perheessä pätevä peruste jonkin kirjan lukemiselle, ja näin kävi myös tämän kirjan kanssa. Mieheni luki kirjan ennätysajassa (vaikka pokkariversiossakin on kunnioitettavat 612 sivua) ja ylisti sen sitten maasta taivaisiin. Ei ole hänen tapaistaan tehdä niin, joten arvatenkin odotukseni tätä kirjaa kohtaan olivat melkoiset aloittaessani sen. Näin hiihtolomalla on hyvää aikaa lukea, ja vaikka kirjoja olisi satamäärin luettavaksi, päätin kiilauttaa Miehet jotka vihaavat naisia jonon kärkeen ja lukea sen alta pois, sillä miehenikin sanoi silmät tuikkien että “sut tuntien sä luet tän yhteen putkeen”. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kirja on paikoittain liiankin yksityiskohtainen ja käy läpi paljon sellaista mikä ei ole ehkä juonen kannalta välttämätöntä. Parissa kohtaa olin haistavinani hiukan product placementia, mutta se oli niin hienovaraista (lähinnä tietokoneen kaikkien specsien luettelemista, joka sattumoisin oli minustakin mielenkiintoista, itseltäni kun löytyy tuo nykyään jo vanhentunut PowerBook), eikä yhtään niin häiritsevää kuin se olisi voinut olla. Loppuratkaisu kirjassa on vähintäänkin yllättävä, ja jännitystä Larsson osasi rakentaa oikein hienosti. Kaikenkaikkiaan kirja oli miellyttävä lukukokemus joka piti minut keittiön pöydän ääressä puoli viiteen saakka aamulla, kun en malttanut laskea sitä käsistäni. En myöskään uskaltanut laskea varpaitani lattiaan, niin paljon kirja minussa aiheutti jännitystä. Nyt kohti seuraavaa osaa, joka on kuulemma paljon ensimmäistä parempi. Saapa nähdä.

Matkijanärhi - Suzanne Collins

“Olen Katniss Everdeen. Olen seitsemäntoistavuotias. Kotini on Vyöhykkeellä 12, olin mukana Nälkäpelissä. Pääsin pakoon. capitol vihaa minua. Peeta joutui vangiksi. Hänen uskotaan kuolleen. Todennäköisesti hän onkin kuollut. Luultavasti kuolema on hänelle paras vaihtoehto...”

Nälkäpelin viimeinen osa johdattaa lukijan Katniss Everdeenin rinnalla vallankumouksen syövereihin, seuraa hänen nousuaan Matkijanärheksi, kapinan kasvoiksi ja sukeltaa hänen kanssaan niin kapinallisten kuin Capitolin johdonkin monimutkaisiin juonitteluihin. Kirjan aikana rajat hyvän ja pahan välillä hämärtyvät ja lopulta häviävät kokonaan, kaiken sotkeutuessa yhdeksi suureksi sekametelisopaksi. Kirjasta ei puutu vauhtia, verta tai tulta, ihmisuhreilta ei vältytä ja loppujen lopuksi kirja on hyvin Harry Potter.

En ole ikinä pitänyt päätösosista. Harry Potterin päätösosa oli kamala. Twilightin kaksi viimeistä osaa olivat hirveitä. Ja niin on Nälkäpelinkin. Collinsin taidokkuus kirjailijana ei ole hävinnyt mihinkään, eikä kirja vaikuta samalla tavoin pakolla ulos oksennetulta kuin esimerkiksi juuri mainitsemani Twilightin loppupää. Collins on jaksanut pitää narut käsissään loppuun asti, eikä unohda päätellä viimeisintäkään lankaa - ja siinä hän menee vikaan. On asioita, jotka pitäisi jättää kertomatta. Onnellisen lopun salaisuus on siinä, että tietää milloin lopettaa, ja Collins vie kirjasarjansa puolta askelta liian pitkälle.

En voi sanoa olevani pettynyt, koska en ole. Toiminta jatkuu viimeiselle sivulle saakka, ja Katniss jopa tekee päätöksiä, jotka ehkä itsekin olisin tehnyt, tai joita ainakin käskin (ääneen, niin turhaa kuin se onkin!) häntä tekemään. Tempauduin tarinan mukaan aivan yhtä lailla kuin kahdessa aikaisemmassakin osassa ja purin hampaita yhteen Katnissin kanssa samaan aikaan. Suzanne Collins on todella taiturimainen kirjailija, jonka muihinkin teoksiin kannattaisi ehkä tutustua.

☆☆☆☆

Vihan liekit (Osa 2) - Suzanne Collins

“Nälkäpeli on ohi, mutta kärsimys ei. Juuri ennen koko maan kattavaa voitonkiertuetta, jolle voittajapari pakotetaan, presidentti Snow tekee epämiellyttävän vierailun Katnissin kotiin. Hän syyttää tyttöä siitä, että tämän käytös pelissä yllytti ihmisiä kapinaan. Lisäksi hän on saanut vihiä, että Katnissin ja Peetan suhde olikin tekaistu. Voiko heidän kihlautumisensa vielä pelastaa tilanteen?”

Vihan liekit jatkaa siitä, mihin Nälkäpelin ensimmäinen osa päättyy. Se ei ole samanlainen vahvoja tunteita herättävä teos, mutta se kuljettaa juonta tehokkaasti eteenpäin ja valmistelee sarjaa huikeaan päätökseen. Vihan liekit alkaa hiukan hitaanlaisesti, mutta tempaa lukijansa jälleen pyörteisiinsä sopivilla annoksilla pukuloistoa, ihmisoikeuksien polkemista ja Capitolin jäynyyksiä. Jokainen sivunkääntö paljastaa uusia ihanuuksia tai hirveyksiä, jotka pitävät lukijan otteessaan.

Katnissin sisäinen taistelu kahden miehen välillä ja hiljainen, muilta vyöhykkeiltä piilotettu kansannousu ovat kirjassa elementtejä, joita todella tekee mieli seurata. Loppuvaiheessa tulee hetkiä jolloin tekee mieli huutaa Katnissille, että “etkö nyt jo tajua?!”, mutta näidenkin tunteita nostattavien hetkien välissä on huumoria ja surua, erilaisia hahmoja jotka erottuvat toisistaan paitsi ulkonäöltään (jotkut ovat todella poikkeavia), myös luonteenlaadultaan.

En malta odottaa, että pääsen käsiksi sarjan kolmanteen ja viimeiseen osaan, joka takuulla salpaa hengityksen ja saa kämmenet hikoamaan jännityksestä!

☆☆☆☆

The lost and forgotten languages of Shanghai - Ruiyan Xu

Is a book about a man who loses his ability to speak in Chinese, but recalls broken bits of English he used when he was still a kid living in the US. His wife does not speak English and neither does their young son. The beginning of the book is very realistic, very vivid. Ruiyan Xu is an excellent describer of events and places. You can actually taste the sunshine and dust during the first part of the book.

But then the all so traditional love triangle sets in. There is nothing loveable about Dr Neal, other than her ability of speaking English - she is American, afterall - but somehow Li Jing, the man who lost his primary language, falls for her, while his wife Meiling works herself to the bone trying to save his company and their family.

The best books are the ones that are able to raise emotions, in both good and bad, and this book does just that. By the end of it you just hope you could strangle Dr Neal and make everything better, but you can’t. The lost and forgotten languages of Shanghai is a very realistic story of a love triangle and it ends in tragedy. One of it’s main characters becomes a side character by the end of it, and one of the lesser characters is brought forward to the limelight.

For the lovers of Shanghai, love triangles, realistic storytelling, careful descriptions and cultural novels, this is just the thing for you. If you can’t settle for compromises, then don’t read this; it will only get you annoyed.

☆☆☆☆

Candide - Voltaire

Tammi
1998 (Alkup. 1759)
ISBN 978-951-31-1215-2
134 s.
☆☆
Kirjasto

“Suuri valistusfilosofi Voltaire kirjoitti ikivihreän satiirisen romaaninsa Candide kypsinä vuosinaan, jolloin hänen oma näkemyksensä eämästä oli jo kiteytynyt. Romaanin vilpitön ja naiivi sankari harhailee ympäri maailmaa aina Amerikkaa ja Eldoradon kultamaata myöten ja kohtaa matkoillaan kaiken pahan, mikä siihen aikaan ihmistä saattoi kohdata. Hänen sinisilmäinen optimisminsa ei silti ota murentuakseen, vaan muuttuu uskoksi työn siunauksellisuuteen.”

Luin tämän kirjan osana koulutehtävää, johon liittyy myös lukupäiväkirjan pitäminen. Meidän tulee lukea kolme kirjaa eri aikakausilta, ja Voltairen kirja oli listan vuosisatojen alkupäästä. En ole koskaan lämmennyt filosofeille, filosofialle enkä millekään siihen liittyvälle, joten Voltairen selättäminen oli aika iso haaste, niin helppolukuinen kuin Candide onkin. Loppua kohti osasin jo suhtautua kirjaan hiukan paremmin, ja niin sen lukeminenkin kävi helpommaksi.

Candide on peruspositiivinen, tai sellaiseksi Panglossin aivopesemä, eikä häntä tunnu mikään lannistavan. Kirjassa hänen ystäviään, palvelijoitaan ja muita kohtaamiaan ihmisiä kuolee sankoin joukoin, hänet ryöstetään useita kymmeniä kertoja, hän jakaa rahaa sitä (mukamas) enemmän tarvitseville ja kaiken aikaa hän jahtaa elämänsä rakkautta, lihavaa paronitarta ympäri maailmaa. Voltaire ei epäröi tappaa ihmisiä, jotka eivät enää ole juonen kannalta oleellisia, eikä hän myöskään epäröi tuoda heitä takaisin henkiin mikäli sitten sattuukin heitä tarvitsemaan.

Kirja on pinnallisesti kirjoitettu, eikä siinä todellakaan tuhlata aikaa epäolennaiseen - tai edes olennaiseen - tapahtumapaikkojen kuvailuun, henkilökuviin tai ajatuksen juoksun kerrontaan. Voltaire menee suoraan asiaan ja kertoo vain sen, mikä lukijan todella täytyy tietää ymmärtääkseen tekstistä edes jotain. Candide on hauska kirja, lähinnä tahattoman tilannekomiikan kautta. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, joko elämäänsä todella kyllästyneitä, tai sitten Candiden tapaisia hölmöjä, joita ei mikään takaisku haittaa.

Vaikka Candide on hahmona raivostuttava, edestakaisin soutava ja kaikin puolin muutenkin ärsyttävä, on hänen seikkailujaan silti hauska lukea, pääasiallisesti hänen kohtaamiensa ihmisten ja näiden kohtaloiden vuoksi. Kirjan loppuratkaisu jättää hyvän mielen, vaikka se aika mitäänsanomaton onkin, ja jos ei muuta, niin korkean työmoraalin.

Suzanne Collins - Nälkäpeli (Osa 1)

The Hunger Games
WSOY

2008
ISBN 978-951-0-34151-3
335 s.
☆☆☆☆☆
Oma

“Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.”

Kun ensimmäisen kerran tartuin tähän kirjaan, en oikein uskonut sen potentiaaliin. Luotin kyllä sitä suositelleen ihmisen mielipiteeseen, mutten jotenkin saanut kirjasta kunnolla kiinni. Luovutin siis kahden ensimmäisen sivun jälkeen - suuri virhe, kuten sain huomata. Bongasin Nälkäpelin kaksi ensimmäistä osaa pokkareina Suomalaisessa Kirjakaupassa joskus tuossa kuukausi, pari sitten, ja ajattelin ettei se ota jos ei annakaan. En sitten siltikään saanut aikaiseksi tartuttua ensimmäiseen osaan, ennen kuin annoin sen miehelleni työmatkalukemiseksi.

Mieheni on jokseenkin harvasanainen tyyppi, joten kun hän kehui tätä kirjaa mielenkiintoiseksi, minun oli pakko suoda sille toinen tilaisuus. Eräänä iltana kun en saanut nukuttua, tartuin Nälkäpeliin, keitin itselleni kupin teetä ja päätin katsoa kuka on kuka.

Nälkäpeli vei minut mennessään.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja olin yllättynyt siitä, kuinka paljon tunteita se minussa herätti. Katniss, tarinan päähenkilö, on uskottava hahmo kaikin puolin, hänessä on vikoja ja hänen luonteessaan on heikkouksia, kuten hänen äkkipikaisuutensa ja kaikin puolin ei-yhtään-sulava käyttäytymisensä. En kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka kello tuli ensin kolme, sitten neljä.

Nälkäpeli ei ole kevyttä luettavaa. Se nappaa lukijan otteeseensa ja pitelee tiukasti kiinni. Hahmot ovat hyvin toisistaan erottuvia ja mieleenpainuvia, eikä niitä ole liikaa. Jokaisella on jokin uniikki piirre, joka tekee heistä tarinan kehittymisen kannalta arvokkaita. Juoni etenee tiukkaan tahtiin, eikä välissä tule sellaisia pätkiä jotka voisi ihan yhtä hyvin hyppiä ylitse - kuten vaikka Untinen-Auelin Luolakarhun klaaneissa. Lukiessaan saattaa tuntea vihaa nälkäpelin Pelinjohtajia kohtaan, koko Panemin hallintoa kohtaan. Tietyissä piirteissään Panem muistuttaa hiukan Pohjois-Koreaa.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti aikuisille ja hiukan varttuneemmille nuorille. Nuorten puoleltahan kirja löytyy, mutta tietynlainen yhteiskunnan tuntemus tuo siihen uusia ulottuvuuksia.

Uusi alku

Opintojeni alun jälkeen olen miettinyt jonkinlaisen lukupäiväkirjan perustamista. En ole yleensä jaksanut kovin urhoollisesti ja pitkään pitää yllä blogeja, joten katsotaan nyt kuinka tässä käy. Kenties tästä tulee vielä pysyvä rutiini, kuka tietää?

Esittelynä sanottakoon, että olen 22-vuotias (parin viikon päästä 23) tuleva kirjastovirkailija Etelä-Suomesta. Täytyy tunnustaa, että ihmiseksi joka piakkoin valmistuu kirjastoalalle olen aika laiska lukemaan ja silloinkin yleensä viihdekirjallisuutta.

Syyslomalla on hyvää aikaa lukea, mikäli siis pääsen vauhtiin. Nyt juuri on menossa Haruki Murakamin Kafka on the Shore, siitä tahtoisin kanssanne jutella ensin!