27. huhtikuuta 2015

Vaimotesti - Graeme Simsion

The Rosie Project
Otava
Suom. Inka Parpola
2013
ISBN 978-951-1-28726-1
333 s.
☆☆☆
Kirjasto

Simsionin kirja vaikutti mielenkiintoiselta jo ilmestyessään. Tämä nyt vaan kuuluu siihen huttuosastoon - aivan erityisesti vielä aikuisten huttuosastoon - joka ei yleensä uppoa minuun kovin hyvin. Vaimotestin idea on kuitenkin aika reilusti poikkeava valtavirrasta ja siksi kai ylipäätään viimein otin ja luin tämän. Enkä pettynyt. Pakko muuten sanoa, kuinka ihanaa on välillä lukea suomeksikin. Englanninkieliset kirjat ovat halpoja ja sopivat suhteellisen pienipalkkaisen kirjastotädin budjettiin hyvin, mutta suomi, tuo kaunis kieli. Ah. <3

Vaimotesti kertoo siis genetiikan professorista Donista, joka on vähintäänkin outo. Alkuun oli vähän hankalaa sopeutua Donin äärimmäisen tieteelliseen ajattelutapaan, mutta kun ryhdyin ajattelemaan Donia ikään kuin Rillit huurussa -sarjan Sheldonina, häneen oli yhtäkkiä huomattavasti helpompi suhtautua. Kirjassa ei missään suoraan nimetä Donin kehityshäiriön astetta, mutta kuitenkin aika suoraan vihjataan, että päähenkilöllä on Aspergerin oireyhtymä, jonka vuoksi tämä käsittelee maailmaa ja sosiaalisia kanssakäymistilanteita niin kuin käsittelee. Don on rehellisesti ehkä yksi mielenkiintoisimpia huttukirjojen päähenkilöitä joihin olen törmännyt.

Don kehittelee lomakkeen, jonka avulla hän päättelee olevan mahdollista löytää täydellinen vaimoehdokas. Hän on juuri laittamassa suunnitelmaansa todenteolla täytäntöön, kun hänen elämäänsä astelee Rosie, nainen joka saisi Vaimotestistä hylätyn, ja oikein kunnolla saisikin. Erehdyksen vuoksi Don päätyy kuitenkin tarjoamaan Rosielle yhdet treffit, joiden jälkeen hän ei saa Rosieta mielestään, vaikkei itse sitä tajuakaan.

Don on valloittava tyyppi ja Vaimotesti käsittelee vaikeaa aihetta kevyin ottein. Donin elämää avataan kirjassa jonkin verran (ei niin paljon, että se kuitenkaan tulisi kirjan viihteellisyyden tielle, mikä on kenties hiukan väärä prioriteettijärjestys) eikä se ole kaunista katsottavaa. Don ei tiedä itsekään oman oireyhtymänsä tarkkaa kuvausta, mutta hän osaa elää sen kanssa. Muilla ihmisillä vain tuntuu olevan ongelmia hyväksyä Don sellaisena kuin tämä on ja ihmisten arkista julmuutta kuvaavat pätkät ovat aika sydäntärepivää luettavaa. Erilaisuuteen on todella vaikeaa suhtautua joskus "normaalisti", mutta meidän pitäisi yrittää kovemmin.

26. huhtikuuta 2015

Pushing the Limits - Katie McGarry

Mira Ink
2012
ISBN 978-1-848-45326-5
403 s.

Oma

Tässäpä kirja, jota ilmankin olisin pärjännyt. Tässä on myös kirja, joka olisi voinut olla suunnilleen puolet lyhyempi. En löytänyt edes kannesta oikeaa versiota, mutta sanottakoot nyt sen verran, että tuo pokkariversion kansi on roimasti tätä parempi. Jos saan aikaiseksi skannattua kannen, vaihdan sen kyllä tuohon, mutta voi olla, etten jaksa tämän takia vaivautua. Oikeasti halusin lukea Katie McGarryn kirjan Take Me On, joka kertoo potkunyrkkeilijöistä. Kirja osui silmiini hiukan sen jälkeen kun oli saanut luettua Eva Wahlströmin (onnea ensimmäisestä naisten nyrkkeilyn maailmanmestaruudesta) elämäkerran ja aihe kiinnostaa muutenkin. Kirjan tiedoissa vain mainostetaan muuta sarjaa, joten oletin, että näiden järjestyksellä on väliä ja aloitin ensimmäisestä, joka on tämä, Pushing the Limits.

Kirjan päähenkilöt ovat Echo Emerson, joka on käynyt läpi jonkinlaisen traumaattisen kokemuksen mutta menettänyt muistinsa siltä päivältä, sekä Noah Hutchins, joka on menettänyt vanhempansa tulipalossa ja joutunut sen jälkeen Yhdysvaltojen lastensuojelusysteemin uhriksi. Sinällään molempien päähenkilöiden taustat ovat mielenkiintoiset ja täynnä potentiaalia, Echo selvittää pikkuhiljaa suhdettaan isäänsä ja äitipuoleensa joka aloitti taipaleensa Emersonien perheessä Echon lapsenvahtina, sekä äitiinsä, joka kärsii jonkinlaisesta mielisairaudesta, vaikkakaan alussa ei selviä minkälaisesta. Selvää kuitenkin on, että äidillä on jotakin tekemistä Echon käsivarsissa olevien, kammottavien arpien kanssa. Jotta Echon elämä ei olisi liian miellyttävää, hän on menettänyt veljensä Afganistanille ja ystävänsä juoruille. Echo on siis täysin syrjitty, mutta onneksi aivan uskomattoman lahjakas taiteilija, jonka työt kelpaavat välittömästi kenelle tahansa galleristille. Noah taas on kuin suoraan Calvin Kleinin alusvaatemainoksesta, ulkoisesti täydellinen mutta sisäisesti haavoittunut ja vaarallinen, jopa vähän väkivaltainen - mutta vain tyhmiä tyyppejä kohtaan, tietenkin!

Echo ja Noah inhoavat toisiaan aluksi, mutta viha kestää ehkä 20 sivua ennen kuin se kuivuu kokoon ja muuttuu selittämättömäksi tarpeeksi olla jatkuvasti toisen lähellä ja hengitellä tämän tuoksua. Tyypillisiä teinejä kun ovat, Echo ja Noah pidättäytyvät myös seksistä, Echo pidättäytyy sen lisäksi myös päihteistä (yhtä olutta lukuunottamatta) niin kuin kunnon tyttö ainakin. Kirjan mielenkiintoisinta antia ei suinkaan ole "vuoden rakkaustarina", kuten kannessa mainostetaan, vaan Noahin epäluulo pikkuveljien sijaisperhettä kohtaan ja yritykset saada nämä takaisin. Echon suhde isäänsä on myös mielenkiintoisen ristiriitainen ja maailman ärsyttävin äitipuoli Ashleykin osoittautuu (yllättäen) tämän kirjan romanssia jännittävämmäksi hahmoksi. Suoraan sanottuna ärsyttää, että amerikkalaisissa nuortenkirjoissa (ja no, nuortenkirjoissa ylipäätään) kaikki ovat niin uskomattoman siveellisiä, älykkäitä ja moraalisesti täydellisiä (huuto John Greenin suuntaan, Looking for Alaska oli sentään tässä suhteessa parempi!), eivät ollenkaan niin kuin ihmisiä.

Pushing the Limits oli tylsä, kaavoihin kangistunut, viimeistä piirtoa myöten miljoonaan kertaan aiemminkin kirjoitettu höpöhöpökirja, jota en kyllä suosittelisi edes kesälomille. Paitsi jos kaipaa jonkinlaista nuotionsytykettä, siihen tämä kirja sopinee oikein mainiosti.

25. huhtikuuta 2015

The Statistical Probability of Love at First Sight - Jennifer E. Smith

(Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, 2012, Otava)
Poppy
2012
ISBN 978-0-316-12238-2
236 s.
☆☆
Oma

Tässäpä on kirja, joka on ollut lukujonossani luvattoman kauan. Uskoisin pyöritelleeni tätä käsissäni jo silloin, kun tämä oli vasta suomennettu ja aivan uusi. Tätä on kehuttu minulle oikealta ja vasemmalta, ja nytkin kun sanoin lukevani tätä, sain kuulla kuinka paljon tästä on tykätty. Kuvittelin, että kirjan suuri suosio olisi johtunut jotenkin erikoislaatuisen hyvin kirjoitetusta romanssista tai laadukkaista hahmoista, mutta ilokseni (tai no, miten sen nyt ottaa) pidin tästä kirjasta itse aivan muista syistä.

Hadley asuu Yhdysvalloissa äitinsä kanssa. Hän ei ole nähnyt isäänsä puoleentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun isä päätti jäädä Englantiin pysyvästi ja jättää Hadleyn äitinsä kanssa kahdestaan. Nyt isä on menossa uusiin naimisiin ja Hadleyn on osallistuttava häihin vaikka häntä ei yhtään huvittaisi. Hadley myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia, juuri tarpeeksi jotta hän joutuu jäämään JFK:n lentokentälle odottamaan seuraavaa lentoa. Täydessä hallissa hänen onnistuu istuutua vastapäätä englantilaista Oliveria, joka osoittautuu komean lisäksi myös herrasmiesmäiseksi ja hurmaavaksi. Hadley päätyy juttelemaan Oliverin kanssa koko odotusajan ja sitten viellä lennolla, joka kestää seitsemän tuntia. Perillä hän kuitenkin hukkaa Oliverin, muttei saa poikaa enää mielestään.

Kirjan juoni on juuri niin kulunut kuin miltä se kuulostaa. Hadley on suloinen, juu, ja niin on Oliverkin, jep, mutta mitään uutta näiden kahden rakkaustarina ei tarjoile. Toki pari on hurjan söpö ja kirjassa on mahanpohjaa kutkuttavia ensirakastumisen merkkejä ja hetkiä, jotka pistävät lukijan pidättelemään hengitystään. Kaikki tämä on kuitenkin (varsinkin nuortenkirjoissa) aika peruskauraa. Se missä tämä kirja loistaa, on Hadleyn suhde isäänsä, tämän uuteen vaimoon ja mahdollisiin tulevaisuudenkuviin. Hadleyn äiti jää sivuhahmoksi (joka tämä toki onkin), mutta Hadleyn isä nousee yllätävänkin suureen osaan. 

Hadley on syystäkin vihainen ja pettynyt, kun isä on lähtenyt hänet ja hänen äitinsä uuden naisen vuoksi. Nyt tämä täysin ventovieras nainen on tunkeutumassa Hadleyn ja isän väliin lupia kyselemättä, eikä Hadleyllä ole aikomustakaan pitää Charlottesta. Avioerolapsi itsekin, pystyin samaistumaan Hadleyn tuntemuksiin todella perinpohjaisesti. Smith kirjoittaa jalkoihinjäämisen tunteesta niin elävästi ja hyvin, että kun Hadley vihdoin selvittää välinsä isänsä kanssa lopullisesti, liikutuin aivan kyyneliin. En usein itke kirjoja lukiessani (tai juuri muutenkaan), mutta Hadley on niin haavoittuvainen ja hänen isänsä niin täynnä rakkautta tytärtään kohtaan, etten voi muuta kuin ylistää tätä osaa kirjasta. Muuten niin keskinkertainen kirja nousee arvoon arvaamattomaan sivujuonensa vuoksi. Nyt tosin mietin, oliko Hadleyn ja Oliverin romanssi sittenkin se sivujuoni ja avioero tässä se tärkeämpi teema..?

23. huhtikuuta 2015

Looking for Alaska - John Green

(Kaikki viimeiset sanat, WSOY, 2014)
Dutton Books
2005
ISBN 978-0-525-47506-4
221 s.
☆☆
Oma

John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe oli yksi vaikuttavimpia käsiini vuonna 2013 osuineista kirjoista. Pitkiin aikoihin Greeniltä ei - suosiosta huolimatta - suomennettu muuta, joten tilasin sekä tämän että Papertownsin (josta on käsittääkseni tekeillä myös elokuva) lukeakseni Greeniltä jotain muutakin kuin sen kaikkein menestyneimmän teoksen. Syystä tai toisesta tämä varsin tylsällä kannella varustettu nuortenkirja hautautui hyllyni syvyyksiin, enkä varmasti olisi vieläkään saanut sitä luettua, ellen olisi värkännyt itselleni TBR-purnukkaa. Annoin isännälle kunnian nostaa ensimmäisen lapun purnukasta, ja se sattui nyt sitten olemaan tämä. Sovin itseni kanssa, että mikäli purnukasta nousee sellainen kirja, jota en halua lukea, kyseinen kirja lähtee hyllystä.Vielä ei sentään tarvinnut ryhtyä ihan niin dramaattisiin toimenpiteisiin.

Looking for Alaska on nimenä vähän kummallinen, mikäli ei ole siis vielä lukenut kirjaa. Samoin suomenkielisen käännöksen nimi, Kaikki viimeiset sanat. Kumpikin kertoo kirjasta huomattavasti enemmän kuin ensinäkemältä vaikuttaisi. Kirjan päähenkilö Miles "Pudge" Halter haluaa vaihtaa maisemaa ja siirtyy julkisesta koulusta - jossa hänellä ei ole ensimmäistäkään oikeaa ystävää - sisäoppilaitokseen Culver Creekiin. Hänen uusi kämppäkaverinsa Chip tutustuttaa hänet Alaskaan, maailman kauneimpaan, ihanimpaan ja erikoisimpaan tyttöön, jolla on leimuava vuoristoratamainen luonne, sekä Takumiin, japanilaiseen maahanmuuttajapoikaan. Myöhemmin porukkaan liittyy myös romanialainen Lara. Alaska ja Chip ovat porukan johtohahmoja ja keppostelijoita henkeen ja vereen, joten ei aikaakaan kun he opettavat myös Milesin pahoille teilleen. Alaska nousee - kuten nimestäkin ehkä saattaa päätellä - kirjassa kuitenkin kaikkein tärkeimpään asemaan.

En tiennyt ollenkaan, mitä odottaa tältä kirjalta. Tähtiin kirjoitettu virhe oli nuortenkirjaksi oivallinen ja koskettava, mutta Looking for Alaska on Greenin esikoisteos ja siten kenties laadultaan vähän kyseenalainen. Tämäkin on kyllä hyvin rakennettu ja paikoin todella hauska, mutta jotakin tästä uupuu. Miles ei ole kummoinenkaan päähenkilö, vaikka Green on yrittänyt tehdä hänestä mielenkiintoisen antamalla hänelle erikoisen keräilykohteen (viimeiset sanat, siitä suomennos). Toisaalta pidän kirjoista, joissa päähenkilö ei ole varsinainen huomion keskipiste, vaan enemmänkin kertoja, joka vain raportoi tapahtumat sellaisina kuin ne ovat. 

Milesin sydän sykkii alusta saakka Alaskalle, se nyt on selvää. Koska en tiennyt, mitä kirjalta odottaa, en ehkä osannut suhtautua siihen oikein. Puoliväliin saakka Looking for Alaska tuntuu vähän ikään kuin hakevan pointtiaan. Henkilöt rämpivät elämässään vailla mitään sen kummempaa päämäärää, tehden kiusaa muille, tupakoiden, juopotellen ja toteuttaen seksuaalisia kokeiluja (Green on niitä kirjailijoita, jotka tietävät teinien elämässä olevan tätä kaikkea, mutta joka ei kuitenkaan useimpien aikuisten tavoin teeskentele, ettei olisi). Kirjan puoliväli on ikään kuin koko jutun huipennus, kaikkein kirkkaimmin ja parhaiten kirjoitettu kohta, josta kirja ikään kuin valuu lopputuhnua kohti. Ei siis Greenin paras teos todellakaan, mutta toisaalta vertailukohtana on ilmeisesti hänen parhaansa.

19. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivä 23.4. - Hotakainen hinguttaa, mutta mitä sen kaveriksi?

Kirjan ja ruusun päivää vietetään meidän taloudessamme usein kirjan ja kirjan päivänä. Pohdin usein, mitä ostaisin, kun jotakin pitäisi ostaa, että saisi sen kirjan ja ruusun päivän ilmaisteoksen kirjaston kokoelmaan, sitä kun ei saa mistään tilattua.





Viime vuonna ostin Alan Bradleyn teoksen Piiraan maku makea, joka ei sitten ollutkaan ihan minun juttuni. Mikäli sinä tykkäsit, niin piakkoin ilmestyy sarjan kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus.

Saa nähdä, mitä tänä vuonna kaupasta tarttuu mukaan, mutta jos olet yhtä hukassa kuin minä, tässä muutama vinkki niistä kirjoista, jotka itse olen lukenut ja todennut hyväksi:






Lisa Genova: Edelleen Alice

Liikuttavaakin liikuttavampi kertomus Alicesta, joka pikkuhiljaa hukkaa itsensä Alzheimerin alle. Ajankohtainen (ja aina vain ajankohtaisempi, sillä muistisairaudet ovat yleistymään päin) teos, joka muistuttaa myös meitä nuoria ja terveitä siitä, että vanhemmilla ei ole rajattomasti aikaa ja että suhteita tulisi vaalia. Koskettava kirja, josta pyörii käsittääkseni edelleen myös elokuva.






Reija Kaskiaho: Nikottelua

Ajankohtaisesta aiheesta tämäkin, hyvin kirjoitettu nuortenkirja homoudesta ja ympäristön suhtautumisesta yksilöön. Niko on kenties yksi inhimillisimpiä päähenkilöitä, joiden seurassa minulla on ollut ilo viettää aikaa, eikä Kaskiahon teosta ihan äkkiseltään arvaisi nuortenkirjaksi, sen verran hieno ja hyvin rakennettu kertomus tämä on.





Andy Weir: The Martian

Jos englanti yhtään taipuu, niin suosittelen aivan ehdottomasti lukemaan tämän. Kehuin kirjan maasta taivaaseen blogissa, jonka jälkeen lainasin sen ensin yhdelle ja sitten toiselle kollegalleni. Kaikki tämän lukeneet ovat pitäneet tästä, eikä mikään ihme. Mark Watney on hauskin, ihanin Marsin pinnalle koskaan jumiutunut astronautti!







John Green: Kaikki viimeiset sanat

Siivosin kirjahyllyä eilen ja väkersin sitten itselleni purkin, jonne tiputtelin kaikkien hyllystäni löytyvien, yhä lukemattomien kirjojen nimet. Ensimmäisenä purkista nousi Looking for Alaska, eli Kaikki viimeiset sanat. En siis ole vielä lukenut tätä, mutta Tähtiin kirjoitetun virheen ja Greenin some-persoonan perusteella odotan innolla.

Born with teeth - Kate Mulgrew

Kansi: Joseph Glennon Mulgrew &
Allison J. Warner
Little, Brown and Company
2015
ISBN 978-0-316-33431-0
306 s.

Oma

Kate Mulgrew on yksi suurimmista idoleistani. En ole koskaan tykännyt Star Warseista enkä koskaan olettanut, että voisin tykätä sen enempää Star Trekistäkään. Aloitimme isännän kanssa Star Trekien katsomisen Mulgrewn tähdittämästä Star Trek: Voyagerista, joka on ja tulee varmasti aina olemaan, yksi hienoimmista ja tärkeimmistä sarjoista minulle. Mulgrewn roolisuoritus kapteeni Kathryn Janewaynä on jotakin mieletöntä. Janeway on inspiroiva, rohkea ja kertakaikkiaan täydellinen esikuva, sekä elävä todiste siitä, että fiktiossa on mahdollista toteuttaa itsenäinen naispäähenkilö, jonka olemassaolo ja menestys ei riipu kenestäkään miehestä.

En lue oikeastaan elämäkertoja tai muistelmia kovin usein. En koe tarpeelliseksi tietää kaikkea pitämistäni näyttelijöistä tai artisteista, vaan mieluummin pitäisin heidät sellaisina kuin he mielessäni ovat. En siis osaa sanoa miksi juuri Mulgrewn muistelma oli pakko lukea. Janeway auttoi minua pääsemään yli pimeänpelostani (juu, pelkäsin pimeää vielä 25-vuotiaanakin, eikä siinä ole mitään hävettävää) ja Mulgrew on muissakin rooleissaan yleensä vahva ja päättäväinen nainen. Lueskelin hänen haastatteluitaan, joissa hän puhui muun muassa adoptioon luovuttamastaan tyttärestä, raiskauksesta jonka uhriksi hän joutui sekä muutoinkin hyvin tapahtumarikkaasta ja mielenkiintoisesta elämästään. Ajattelin, että nyt olisi hyvä tilaisuus leikkiä sivistynyttä ja lukea välillä jotain muutakin kuin "helppoa" kirjallisuutta, ja Mulgrewn muistelma herätti todella kiinnostukseni.

Teoksen kieli on rikasta ja sujuvaa. Huomaa, että Mulgrew on hyvin lukenut ja kasvanut kulttuuripiireissä, sillä hän käyttää paljon sellaisia sanoja ja ilmauksia, joihin en aiemmin ole törmännytkään. Hän puhuu kirjassa hyvin avoimesti elämästään, miessuhteistaan ja työstään, suoraan ja rehellisesti aivan kuten häneltä odotinkin. Mulgrew aloittaa tarinansa aivan alusta, siis syntymästään, eikä peittele mitään. Hänen kertomuksensa on paikoin hyvin koskettava, väliin ahdistava, mutta valtaosan aikaa kuitenkin huumorin ja voimakkaiden tunteiden kirjoma. On ihmeellistä, miten paljon ihminen voi elämänsä aikana ehtiä, eikä tämäkään kirja kerro Mulgrewn tarinaa loppuun asti (kuinka voisikaan?), vaan loppuu Star Trek: Voyagerin viidenteen tuotantokauteen, jonka aikana Mulgrewn onnistui jäljittää 20 vuotta hukassa ollut tyttärensä. Sellaiseen on hyvä lopettaa, mutta toisaalta jäi mietityttämään moni asia, jotka loppua kohti otettiin esille.

Jos jotakin täytyy kritisoida, niin sitä, että luvut alkavat satunnaisista paikoista. Vaikka muistelma etenee kronologisesti, jotkin kohdat tuntuivat hämmentäviltä ja sekavilta. Luvut löysivät kuitenkin aina paikkansa, mutta niiden vaihtuminen rikkoi herkästi lukurytmin. Mulgrew päästää lukijan elämäänsä ja päänsä sisään, joten sinällään kirja palvelee todellakin tarkoitustaan. Muistelmat eivät edelleenkään kuitenkaan ole suosikkejani, eikä edes Mulgrewn teos vaikuta tähän mielipiteeseen. Silti, mikäli Orange Is The New Blackin, Star Trek: Voyagerin ja lukuisten muiden elokuvien, tv-sarjojen ja näytelmien päätähden elämä kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän. Muistelmaksi tämä kirja oli yllättävän hauska ja sydäntä riipaiseva.

17. huhtikuuta 2015

Miss Mayhem - Rachel Hawkins

Kansi: Travis Commeau &
Theresa M. Evangelista
G. P. Putnam's Sons
2015
ISBN 978-0-399-25694-3
277 s.

Oma
Rebel Belle

Kuten aina ennenkin, koska kyse on jälleen jatko-osasta, en suosittele lukemaan tätä, mikäli et halua spoilereita kakkososasta. Rebel Bellen arvioon löytyypi linkki tuosta ylempää. Mikäli olet myöskin tämän lukenut, jatka kaikin mokomin! Kuten Rebel Bellen arviosta huomaa, rakastin sarjan ensimmäistä osaa. Se oli toiminnantäyteinen, huumaava ja ihanan virkistävän uusi. Sen sijaan tämä kakkososa on murskaava pettymys ensimmäiseen verrattuna. Ihan vetävä ja menevä kirja, mutta jotenkin lattea.

Miss Mayhem jatkaa tarinaa aika pitkälti suoraan siitä, mihin Rebel Belle loppuu. Harper on siis saanut tietää olevansa Paladin ja hänen on suojeltava Oraakkelia eli Davidia eli poikaystäväänsä apunaan ex-poikaystävänsä Ryan, joka on heidän piirinsä Maagi ja kolmas jäsen. Edellisen kirjan lopussa kaapattu Harperin paras ystävä ikinäkoskaanmilloinkaan tekee näyttävän paluun Harperin vara-Paladinina, kun Harper saa tietää joutuvansa suorittamaan Peirasmos-nimiset kokeet, joilla testataan hänen valmiuksiaan ja kykyjään todella palvella Davidia.

Miss Mayhem tuntuu alusta saakka vähän väkisin väännetyltä. Ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt hahmoihinsa eikä oikein tietäisi mitä niille tekisi, kun oikeastaan haluaisi vain siirtyä jo jonkin uuden pariin. Miss Mayhem on täynnä parisuhdesotkuja, turhia sivujuonia ja koko hommaa kannattelee todella ohut ja hauras punainen lanka. En pitänyt tästä kirjasta, en edes vähän. Kaikki säpinä ja vetovoima Harperin ja Davidin välillä tuntuu olevan hukassa, kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän sekaisin, kirjassa ei juuri ole sitä terävää huumoria jota ensimmäisessä osassa oli, toimintakohtaukset tuntuvat väkinäisiltä ja turhiltakin, ja siinä vasta osa tämän kirjan puutteista.

Ymmärrettävästi odotukseni olivat todella korkealla ensimmäisen osan jälkeen, niin paljon siitä pidin. On todella ikävää, että vaikka kirja on hyvin kirjoitettu ja ihan nopea- ja helppolukuinen, se on niin vajaa ja puutteellinen. Tästä puuttuu kaikki särmä ja tunteen palo, jota ensimmäisessä osassa oli niin paljon. Loppua kohden koko homma lässähtää kuin pannari, ja viimeiset kymmenen sivua jättävät lukijalle loppuajatukseksi vain hämmennyksen. "Häh?"

10. huhtikuuta 2015

Winger - Andrew Smith

Kansi: Lucy Ruth Cummins
Simon & Schuster
2013
ISBN 978-1-4424-4492-8
438 s.

Oma

En olisi varmasti koskaan tarttunut tähän kirjaan ilman jessethereaderin Youtube-kanavaa. Winger ei ole millään muotoa kirja, joka yleensä kiinnostaisi minua. Kannessa on poika, jonka naama on pahasti auki ja kirjaa koristavat (maallikon silmään) jalkapallofontit. Etukansi ei kuitenkaan kerro ihan koko tarinaa. Lopultakin olen iloinen, etten antanut ennakkoluulojen tulla tielle ja että oikeasti luin tämän. Winger ei ole välttämättä parhaista parhain kirja, mutta se on hauska ja sydäntäriipivä. Wingerissä on paljon kuvia (Winger itse piirtää sarjakuvia ja niitä nähdään kirjassa jonkin verran) eikä kirjassa pelätä leikkiä fonteilla. Kaikenkaikkiaan kirja on kuitenkin miellyttävä visuaalinen kokemus.

Winger sijoittuu Pine Mountain -nimiseen sisäoppilaitokseen jossakin päin Yhdysvaltoja. Winger eli Ryan Dean West on kirjan päähenkilö, vuosiluokallaan ainoa 14-vuotias, kun kaikki hänen ympärillään ovat 16-vuotiaita, hän pelaa rygbyä numerolla 11 ja on pohjattoman rakastunut parhaaseen ystäväänsä Annieen. Hän jää kiinni yrittäessään hakkeroida varastamaansa puhelinta niin, että voisi soittaa jäljittämättömän puhelun Annielle, ja hänet sijoitetaan tiukemmilla säännöillä varustettuun Opportunity Halliin, tai tuttavallisemmin O-Halliin. Hän saa huonekaverikseen Chasin, pojan rugbyjoukkueestaan, jota kaikki tuntuvat vihaavan.

Winger on harhaanjohtava kirja. Se ei kulje laisinkaan niin kuin lukija olettaisi (siis niinkin paljon lukeva lukija kuin meikäläinen, joskin mitä enemmän lukee, sitä enemmän olettaa asioita, ehkei pitäisi), vaan ottaa äkkikäänteen aina toiseen suuntaan. Toisaalta tälläinen pitää kirjan yllätyksellisenä eikä se muutu tylsäksi. Winger jää päähenkilönä aika ohueksi, hänen perheestään ei juuri puhuta eikä myöskään hänen taustoistaan. Mielenkiintoisemmiksi sen sijaan muodostuvat Annie ja Wingerin uusi paras ystävä Joey, joka on julkihomo. Vaikka Winger on todella itsekeskeinen hormonihirviö joka on kaiken lisäksi varustettu todella heikolla itsetunnolla, hänestä on kuitenkin sanottava sen verran, että hän ei karta Joeytä kuten monet muut koulun oppilaista, erityisesti pojista. Hän antaa Joeyn olla sellainen kuin tämä on sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta.

En voi sanoa tästä kirjasta juuri mitään pilaamatta lukukokemusta niille teistä, jotka tämän kenties haluavat lukea. Winger on täynnä huumoria (hyvää ja huonoa sellaista), piinaavia hetkiä kun kuvittelee, että tapahtuu yhtä mutta sitten tapahtuukin jotain aivan toista, sekä surua ja sydänsärkyä. En tiedä miten tästä kirjasta voi oikein toipua. Winger on paikoittain ärsyttävä, mutta lopulta todella yllättävä kirja. Jos uskoo pystyvänsä sietämään 14-vuotiaan pojan sielunmaailmaa ja jatkuvaa itsensä mollaamista, Winger on todella hyvä kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja periamerikkalaisesta homofobiasta. Sydämeni itkee verta vieläkin.

8. huhtikuuta 2015

I kill giants - Joe Kelly & J. M. Ken Niimura

Image Comics
2008
ISBN 978-1-60706-985-0
184 s.

Oma

Luin nuorempana määrättömät määrät mangaa ja yritin pitää tason laadukkaana ujuttamalla joukkoon Sandmanit ja joitakin muita, nyt jo unholaan painuneita sarjakuvaromaaneja. Sittemmin sarjakuvat ovat jääneet, enkä ole juuri edes katsellut niitä, puhumattakaan sitten ostamisesta tai lukemisesta. Aloitin tuossa jokin vuosi sitten keräilemään Flight-albumeita, jotka kokoavat eri taiteilijoiden töitä yksiin kansiin ja yhden teeman alle. Nettisarjakuvia kulutinkin kenties fyysisiä kopioita enemmän, sieltä myös Flight-albumit toimittanut Kibuishi on tuttu tyyppi. Nyt luen myös Sagaa, avaruusoopperasarjaa, jossa on mielettömän hieno piirrostyyli. Tarkoitukseni on kuitenkin sanoa, etten ole todellakaan mikään asiantuntija, mitä tulee sarjakuviin. Tämänkin ostin vain siksi, että juonikuvaus vaikutti vain niin lupaavalta, vaikken piirrostyylistä ihan vakuuttunutkaan.

Niimuran piirrostyyliin tottuu. Se tuntuu jopa asiaankuuluvalta, kun IKG:n lukee. Sarjakuva kertoo siis Barbara-nimisestä tytöstä, joka pelaa ystäviensä kanssa Dungeons & Dragonsia. Se kertoo myös tytöstä, joka pakenee elämäänsä fantasiaan ja kuvittelee todellisuudessa, ihan oikeasti, olevansa soturi, jonka sotavasara Cevaleski pystyy tuhoamaan jättiläisiä. Hän tietää jättiläisistä kaiken ja keskittyy vain työnsä tekemiseen, silläkin uhalla, että se tarkoittaa yksinäisyyttä. Barbara tuntuu myös pitävän yksinäisyyttä parempana vaihtoehtona. Fantasiamaailma on kuitenkin imaissut Barbaran niin tiukasti sisäänsä, että se uhkaa koulunkäyntiä ja tavallista elämää, ja sarjakuvassa seurataankin Barbaraa tämän käydessä koulupsykologin vastaanotolla. Barbaraa myös kiusataan aika rankasti, mutta Barbara on melkoinen kovanaama eikä anna kiusaajilleen periksi. Kirjan loppupuolella paljastuu sitten syykin siihen, miksi Barbara pelkää titaanien saapuvan ja syövän koko maailman.

En ehkä osannut arvostaa kuvan ja tekstin liitosta ennen kuin luin tämän. Sarjakuvaromaanit ovat tuntuneet aina paljon raskaammilta ja jotenkin todellisemmilta kuin kirjat. Kuviin on paljon helpompi upota ja eläytyä kuin pelkkään tekstiin, ja niinpä Barbaran tarina on todella rankka kokemus lukijalle. Alkuun on helppo lähteä mukaan Barbaran sankariuteen ja urhoollisiin jättiläistaistoihin, mutta loppua kohti, kun tajuaa mitä tarinassa todella tapahtuu, se repii sydämen rikki. Niimuran rosoinen, vähän sotkuinenkin piirrostyyli sopii Barbaran rikkinäiseen maailmaan. Taisin ihan vähän rakastua sarjakuvaan formaattina uudestaan. <3

4. huhtikuuta 2015

Pojat - Jessica Schiefauer

Kansi: Fredrika Siwe
Pojkarna
Karisto
Suom. Säde Loponen
2015 (Alkup. 2011)
ISBN 978-951-23-5808-3
188 s.

Kirjasto

Kun kuulin, että Siskodisko-sarja lopetetaan, olin kauhuissani. Siinä on sarja, joka on ollut olemassa niin kauan kuin muistan kirjoista pitäneeni (siis todella kauan) ja joka on ammattini myötä noussut arvoon arvaamattomaan. Siskodisko-sarjassa julkaistiin laadukkaita, sisältörikkaita nuortenkirjoja mitä erilaisimmista ja ennen kaikkea oikeista aiheista. Ymmärsin, että Pojat olisi sarjan viimeinen osa, mutta kirjassa itsessään ei ole pienintäkään mainintaa Siskodiskosta ja hyvä niin. Schiefauer on kirjoittanut kirjan, joka selvästi tähtää kirjallisuuspalkintoihin, mutta unohtaa siinä samassa tärkeimmän tehtävänsä - nuorten tavoittamisen. Nuortenkirjallisuutta tulisi kirjoittaa kohdeyleisön ehdoilla ja tarpeisiin, ei näin, palkintoraatia ajatellen. Palkittuhan kirja onkin, ja ilmeisesti teos on ollut ehdolla johonkin toiseenkin palkintoon, eli jossain tavoitteessa kirjailija kyllä on onnistunut. Ulospäinhän kirja on todella kaunis ja houkuttelevakin, eikä takakannen pieni kuvaus todellakaan kerro, millainen kirja oikeasti on. Olen aina inhonnut väkisin tehtyä tekotaiteellista soopaa (siis juuri niitä kirjoja, jotka yleensä voittavat kaikki kilpailut), eikä tämä ole mikään poikkeus.

Pojat on todella taiteellinen, symbolinen teos. Se koostuu lyhyistä luvuista ja maagisen realismin elementeistä. Se kertoo tyttöjoukosta, jotka saavat käsiinsä mitä ihmeellisimmän kasvin. Kasvin mesi nimittäin muuttaa heidät hetkellisesti pojiksi ja avaa heille ovet poikien ihmeelliseen maailmaan. Harmi vain, että Schiefauerin kirjassa poikien maailma on täynnä kuvottavuutta, väkivaltaa, rikoksia ja raiskauksia. Tytöillä ei ole mitään arvoa kirjailijan maailmassa ja he jäävät koko ajan kaikkien jalkoihin. Ehkä tässä on tavoiteltu jotakin feminististä teemaa tai sitten ei. Ainoa tapa pärjätä miesten maailmassa on muuttua itsekin mieheksi, sellainen sanoma Pojissa on. Kirjan päähenkilö Kim hukkaa itsensä ja identiteettinsä, hän olisi mieluummin poika kuin tyttö, mutta kukkakaan ei pysty tekemään hänestä pysyvästi miestä.

En tiedä mitä mieltä olisin Pojista. En pitänyt siitä, se lienee selvää, mutta ammatillisessa mielessä se on mielenkiintoinen. Haluaisin tietää, miten joku nuori tähän kirjaan suhtautuisi. Kirja on avoimen seksuaalinen ja käsittelee sukupuolten välisiä fyysisiä eroja. Kim tutustuu omaan vartaloonsa siinä missä vähän muidenkin. Siinä mielessä kirja saattaa siis olla mielenkiintoinenkin, mutta Poikien sanomasta on hankala saada kiinni. Kenties Schiefauer on toivonut, että kirja jättäisi lukijan mietteliääksi ja pakottaisi tämän tekemään omat johtopäätöksensä.

Kirjan takakannessa lukee, että tästä olisi tulossa elokuva syksyllä 2015. Jos niinkin hyvästä kirjasta kuin DUFFista on saatu tehtyä pinnallinen teinidraamakomedia, niin kenties Pojistakin on saatu tehtyä hyvä leffa? Vähän epäilen.

Cress - Marissa Meyer

Kansi: Michael O
Feiwel & Friends
2014
ISBN 978-0-312-64297-6
552 s.
☆☆
Oma
Cinder
Scarlet

Cress on Lunar Chroniclesien kolmas osa, joten jos et ole lukenut kahta aiempaa kirjaa, en suosittele että jatkat tämänkään arvion lukemista. Linkit edellisiin osiin ovat tuossa yllä. Lunar Chroniclesien tarina etenee kirja kirjalta niin huimaa vauhtia, että spoilereilta on mahdotonta välttyä. Mikäli et laisinkaan ole vielä tutustunut tähän sarjaan, mutta tykkäät scifistä, romantiikasta, saduista ja/tai kyborgeista, suosittelen mitä lämpimimmin, että tutustut näihin kirjoihin, mikäli vain englanti sen verran taipuu.

Kuten kansikuvasta voi päätellä, tällä kertaa keskitytään Tähkäpäähän ja hänen satuunsa. Täytyy tunnustaa, että tuorein versio mielessäni oli Disneyn versio sadusta, jossa esiintyy myös iki-ihana Flynn Rider prinssinä. Alkuperäisessä sadussa prinssi ei (kai) ole mikään kelmi, mutta tuohon Disneyn elokuvaan verrattuna Meyerin valinta Cressin "prinssiksi" on niin oivallinen kuin vain voi olla. Kuten edellisissäkin osissa, tässäkin kaikki sadun tärkeimmät elementit kuuluvat juoneen, mutta muutoin Meyer on napannut sadun, riisunut sen luurangoksi ja rakentanut sen täysin uudelleen. Cress on nuori lunar-tyttö, pelkkä voimaton kuori, joka on vangittu satelliittiin. Hänen tehtävänsä on palvella kuningatar Levanaa ja vakoilla Maata, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän on ottanut yhteyttä Cinderiin ja tämän joukkioon. Sekä toivottomasti ihastunut Kapteeni Carswell Thorneen, joka on melkoinen viikari, sanottakoon nyt sen verran.

Olen sitä mieltä, että tästä vauhdikkaasta sarjasta saisi tehtyä todella hyviä elokuvia. Meyer on kirjoittanut juuri oikeassa suhteessa toimintaa, romantiikkaa ja sydäntä riipiviä vaikeuksia, jotta näiden läpi jaksaisi istua elokuvateatterissa. Hän on pitänyt kirjojensa rakenteen simppelinä, sillä vaikka kussakin kirjassa ovat omat päähenkilöt, muiden kirjojen hahmot esiintyvät niissä jo ennen ja jälkeen (Cress löytyy esimerkiksi jo heti ensimmäisestä kirjasta), kuten Cinder joka kulkee kaikissa kirjoissa mukana. Yhdessä kirjassa näennäisesti sivuosassa oleva punapaita (siis sellainen, joka kaikella varmuudella kuolee tulitaistelussa, star trek termi teille jotka ette seuraa skeneä ~.n) saattaakin olla todella suuressa osassa seuraavassa kirjassa. Meyer pitää jutun mielenkiintoisena tällä tavoin, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavassa kirjassa odottaa, vaikka vähän kuitenkin tietää.

Jään nyt kaihoamaan sarjan neljättä osaa, Winteriä, joka ilmestyy marraskuussa ja joka ainakin kansikuvan perusteella vaikuttaisi käsittelevän Lumikkia. Onneksi minulle on postissa tulossa Rebel Bellen jatko-osa Miss Mayhem ja olisihan noita kirjoja muitakin, puhumattakaan koulusellaisista. Hrr. Joskus kai opiskellakin täytyy.