2014
ISBN 978-0-316-33475-4
435 s.
☆☆☆
Oma
Tämä kirja tarttui toivelistalleni Goodreads Choice Awardsien kauhu-kategoriasta, jossa tämä sijoittui toiseksi. Orbit määrittelee itse kirjan scifiksi teoksen selkämyksessä, mutta sanoisin, että kyseessä on melko keskinkertainen dystopia, eikä edes mitenkään erityisen "scifimäinen" sellainen.
Kirjassa seurataan Melanieta, nuorta tyttöä, joka kirjan alussa asuu sotilastukikohdassa. Häntä opettaa neiti Justineau, häntä vahtii kersantti Parks ja välillä häntä ja hänen luokkalaisiaan käy tervehtimässä tohtori Caldwell, joka valikoi aina yhden tai kaksi lasta, jotka pääsevät osastolta pois. Melanie ei kirjan alussa tiedä muuta paikkaa kuin osaston ja sen rutiinit. Hän tietää miten tulee toimia kun kersantti Parks huutaa "Transit!" ja tietää, ettei kannata liikkua silloin, kun häntä ollaan sitomassa pyörätuoliin. Kirjan alku on hämmentävä, sillä Melanie ei tiedä maailmasta muuta kuin että siellä on vaarallista ja että se kuhisee zombimaisia olentoja, joita tässä kirjassa kutsutaan nimellä hungries.
Petyin tähän kirjaan monessakin suhteessa. Ensinnäkään kirja ei liippaa edes läheltä kauhua. Gorea tässä kyllä on, mutta kirja ei ole edes vähän jännä. Ideakaan ei ole mitenkään originaali, sillä samaa mutatoitunutta muotoa Ophiocordyceps sieniloisesta on tutkittu myös The Last of Us -nimisessä videopelissä, jossa sama sieni muuttaa ihmiset samanlaisiksi paikallaanseisoskelijoiksi ja ihmissyöjiksi. Toki erojakin näiden kahden välillä on, mutta yhdenkaltaisuus oli aivan liian suuri ohitettavaksi. Kirja ei myöskään ole mitenkään erityisen tieteiskirjamainen lukuunottamatta tohto Caldwellin näkökulmasta kirjoitettuja pätkiä, jotka ovat niin täynnä lääketieteellistä puppua, ettei siitä tahdo saada selvää. Onneksi ne eivät ole järin pitkiä, ja epäilemättä avaavat ainakin vähän enemmän nälkäisten kehityskaarta.
Kirjaa kehutaan ympäri sen kansia inhimilliseksi, kauhistuttavaksi ja lämminsydämiseksi (näistä ainakin nuo kaksi viimeistä sulkevat toisensa pois). Ihmistunteita tässä kyllä pyritään kuvaamaan ja jossain määrin onnistutaankin siinä, mutta kauhistuttava tämä ei ole. Kuvottavaa kyllä, jos ei tykkää yksityiskohtaisesta väkivallankuvailusta, muttei missään nimessä kauhistuttavaa. Mitä taas tulee lämminsydämisyyteen niin joo, näen miksi niin voisi sanoa. Kirjan loppu on jossain määrin ennalta-arvattava ja jossain määrin yllättävä. Sinällään tykkäsin loppuratkaisusta, mutta jotkin sen aspektit olivat mielestäni todella tarpeettomia.
Kirjan tähti on kuitenkin Melanie, Ophiocordycepsin mutatoima lapsi, jolla on nälkäisten himot, mutta ihmisen äly ja tunteet. Koko kirjan kulun ajan hän käyttäytyy enemmän kuin androidi ja vähemmän niin kuin ihminen. Hän ei ole raivostuttavan rasittava itsekeskeinen pikkulapsi, vaan aikuisiakin analyyttisempi ja hyvin älykäs. Melanie olisi voinut olla hahmoista kaikkein ärsyttävin ja turhin. Olen iloinen, ettei näin ollut.
Aijai, minulla tämä odottelee hyllyssä vuoroaan ja olen elätellyt toiveita, että tämä olisi todella hyvä. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut enemmän kommentteja kirjan keskinkertaisuudesta... Toivottavasti en pety ihan älyttömästi tähän sitten. Kansi on kyllä todellinen katseenvangitsija ja pidän siitä edelleen kovasti!
VastaaPoistaUskoisin, että saatat tykätä tästä. Ymmärtääkseni tykkäät zombeista? Tässä on vähän sen tyylistä ideaa, tykkäsin oikeastaan miten luontevasti kirjassa ohitettiin "zombit" ja puhuttiin vain näistä nälkäisistä, kun yleensä (tai siis niissä kahdessa zombikirjassa jotka olen lukenut..) hahmot miettivät, etteivät tahdo sanoa zombeja zombeiksi ja keksivät siinä paikassa jonkun hassun lempinimen. Tässä on toimintaa (ei mun juttu) ja gorea, mutta muutoin jäi aika vaisuksi.
PoistaTuosta kannesta unohdin muuten ihan kokonaan puhua! Keltaisesta en yleensä oikein piittaa, mutta tällainen kirkas väri kyllä kiinnittää todellakin katseen. Tykkään myös tuosta siluetista, ihan tulevat lopunajat mieleen. :)