Simon & Schuster
2007
ISBN 978-1-84983-842-9
387 s.
☆☆☆☆
Oma
Muistisairaiden kanssa edellisessä elämässään työskennellyt kollegani suositteli tätä kirjaa eräälle rouvalle töissä ja satuin salakuuntelemaan juuri oikealla hetkellä niin, että päätin itsekin lukea tämän. Selailin kirjaa töissä ja silmään pistivät kohdat, joissa Alice testaa omaa muistiaan viiden hyvin yksinkertaisen kysymyksen avulla. Näissä kysymyksissä on jotakin niin perustavanlaatuista ja surullista, että mietin oikeasti melko pitkään, lukisinko tätä kirjaa laisinkaan. Julianne Moore kuitenkin voitti elokuvan pääosasta Oscarin ja haluaisin nähdä leffan, jos en muuten niin muistisairautta paremmin ymmärtääkseni, joten pakkohan kirjaimmeisen on lukea alkuperäinen teos ennen elokuvaa! Näinpä siis tilasin kirjan kotiin ja nyt se on sitten (raskain sydämin) luettu. Ehdotin kimppalukua tästä myös Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marille, hänen kirjoitustaan odotellessa!
Vaikean tästä kirjasta tekee ennen kaikkea muistisairauksien yleisyys, se todennäköisyys jolla itsekin jossain vaiheessa elää kuten Alice. Sellaista todennäköisyyttä on vaikeaa kohdata ja jouduin moneen otteeseen laskemaan kirjan käsistäni ihan vain hengittääkseni. Kuljin Alicen mukana muistitesteissä ja yritin parhaani, vain huomatakseni kauhukseni etten itsekään muistanut John Blackin osoitetta enää seuraavalla sivulla. Koko tämän kirjan lukeminen oli tuskallinen kokemus, sillä toisin kuin nuorten syöpäkertomuksissa, tässä teoksessa ei ole ripaustakaan toivoa. Jo alkusanoista saakka on selvää, miten kirjassa käy, eikä lukijalla ole muita mahdollisuuksia kuin laskea kirja käsistään tai lukea, kuinka lopputulokseen päädytään. Edelleen Alice on surullinen, epätoivon kirjoma kirja, joka näyttää hyvin selvästi muistisairauden kulun.
Alice Howland on 50-vuotias Harvardin yliopiston kielitieteiden professori, jolla on täydellinen mies, ura ja kolme lasta, joista kaikkien kanssa hän ei aina tule toimeen, mutta joita hän rakastaa yhtä kaikki. Hän on kiireinen nainen, jonka elämään kuuluu kaikkea, mitä uranaisen elämään voi olettaakin kuuluvan, kiirettä, väsymystä ja stressiä. Niinpä hän ei ole minälläsäkään siitä, että toisinaan unohtelee asioita, sillä unohteleehan hänen miehensäkin John, ja sellainen kuuluu osana elämään. Kun Alice sitten eksyy vain parin korttelin päässä kotoaan, paikassa jossa on käynyt päivittäin viimeisten 25 vuoden ajan, hän päättää etsiytyä neurologin juttusille. Ennen kuin Alice tajuaakaan, hänellä on diagnosoitu varhaisiän Alzheimerin tauti. Elämä muuttuu, eikä Alice arvaakaan kuinka paljon.
Alicen läheisten reaktioiden lukeminen on sydäntä särkevää, mutta vielä niitäkin surullisempaa on tapa, jolla pidemmälle sairautensa kanssa edennyttä Alicea kohdellaan. Hänestä puhutaan kuin hän ei olisi läsnä laisinkaan, kuin hän ei enää ymmärtäisi mistään mitään. Hänet kuitataan pois luvusta paljon ennen kuin hän oikeasti alkaa menettämään ymmärtämystään asioista. Alicen itseään varten luoma suunnitelmakaan ei mene ihan niin kuin sen pitäisi, eikä lopussa voi kuin miettiä olisiko sittenkin ollut parempi, mikäli hän olisi onnistunut siinä vai onko hänen elämällään kenties edelleen arvoa, huolimatta siitä, ettei hän enää juuri ymmärrä ympäristöään? Edelleen Alice herättää ainakin ajatuksia, ellei mitään muuta.
Tämä oli tosiaan aika ravisteleva lukukokemus, sillä sain kirjan itsekin juuri luettua. Ei mikään hyvänmielenkirja, mutta suosittelisin silti ihmisiä lukemaan!
VastaaPoistaTämä antaa tosiaan ainakin perspektiiviä muistisairauksiin. Oli todella raastavaa lukea, kuinka Alice ikään kuin hyllytettiin melko heti sairautensa alkuvaiheessa, vaikka hän oli vielä täysin järjissään. Hiukan hajamielinen ehkä ja tuppasi toistelemaan itseään, mutta silti.
PoistaMinulla on Edelleen Alice vielä hieman vaiheessa, mutta aion tämän ja huomisen päivän aikana sen loppuun lukea :) Kirja on niin surullinen ja Alicen unohdukset todella ahdistavaa luettavaa! Hieno kirja kuitenkin tähän mennessä ollut.
VastaaPoistaTässä on tosiaan kirja joka jää sydämen päälle painamaan ja antaa ehkä syytä pohtia omaakin suhtautumista sairaisiin ihmisiin. Siis juuri se aika alkupuolella kuvattu kohtaus, jossa Alicen kollegat päättävät olla törmäämättä häneen, koska hänen sairautensa ja sen mahdollisuus pelottaa heitä. Kuinka yksin Alice jääkään heti alkuunsa. Todella karmeaa.
Poista