Kirjavaras - Markus Zusak

The Book Thief
Otava
2014 (alkup. 2005)
ISBN 978-951-1-28022-4
558 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

22.3.

Osallistuin ensimmäistä kertaa Blogatin järjestämään kampanjaan, jota kautta sain paitsi tämän pokkarin, myös kaksi ilmaislippua Kirjavarkaaseen (joka tulee siis ensi-iltaan 4.4., minua pyydettiin mainitsemaan). En ole tätä kirjoittaessani vielä elokuvaa nähnyt, mutta lisään jälkimietteeksi sitten jonkinlaista vertailua elokuvan ja kirjan välillä. Toki elokuva ja kirja ovat formaatteina niin erilaisia, ettei niitä tulisi verrata keskenään ollenkaan, sillä pettymyksiä tulee pakostakin, mutta kun nämä nyt tulevat kokemuksina niin lähekkäin, ei vertailulta varmaankaan voi välttyä.

Zusakin kirjavaras on ollut lukulistallani jo pitkään, mutten syystä tai toisesta ole saanut aikaiseksi tarttua siihen. Nytkin alku oli perin hankala, sillä ennen Kirjavarasta olin lukenut pelkkiä lastenkirjoja ja vaikka Zusakin kieli ja teksti on vähintäänkin leikkisää, se silti poikkeaa reilusti lastenkirjallisuudesta ja asennoituminen oli vähän tuskaisaa. Pieni fontti - ainakin verrattuna nyt vaikka Taikurin norsuun - oli yllätys, eikä tekstin rikkonaisuus heti alusta saakka ainakaan helpottanut immersiota. Silti, jahka sain luettua ensimmäiset parisenkymmentä sivua, tarina vei jo mennessään.

Kirjavaras kertoo Liesel Memingeristä, kirjavarkaasta, joka kirjan alussa menettää pikkuveljensä, joutuu äidistään eroon ja kasvattiperheeseen, jonka äiti on vähintäänkin rääväsuinen ja isäkin alkuun vähän etäinen. Lieselin elämä mullistuu hetkessä ja hän joutuu sopeutumaan uusiin olosuhteisiin nopeammin kuin lapsen pitäisi. Onneksi Hans Hubermann osoittautuu lempeäksi mieheksi, eikä aikaakaan kun miehen kutsuminen papaksi käy Lieseliltä kuin luonnostaan (ja tuntuu myös lukijalle luonnolliselta, jokainen varmasti toivoisi itselleen samanlaista isää kuin Hans Hubermann). Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, Saksan nousuun ja tuhoon, eikä Lieselkään säästy sodalta. Aluksi ilmapiiri on positiivinen ja toiveikas, Hitler menestyy sodissaan ja on muutenkin karismaattinen johtaja, mutta pian Lieselille ja tämän ystäville selviää, millainen mies Hitler oikeasti on ja missä hänen intohimonsa ovat.

Kirjavarkaan kertojana toimii kuolema, mikä lienee ihan sopivaa kun sodan ajasta on kyse. Itse kun en ole koskaan ollut sodassa enkä ole koskaan isovanhempienikaan kanssa aiheesta puhunut, on vähän hankala samaistua tilanteeseen, mutta elämän normaalius oli vähän yllättävää. Luulisi, että sota vaikuttaisi muutenkin kuin säännöstelynä, ja pikkuhiljaa tarinassa sodankin seuraamukset alkavat näkyä. Varjojen synkentyminen, tarinan muuttuminen kokoajan vähän toivottomammaksi ja lasten yritykset jatkaa entiseen malliin surkeina kylän läpi marssivista juutalaisista, ruuanpuutteesta ja ankarista hitlerjugendin johtajista huolimatta olivat kaikki koskettavia, mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia piirteitä.

Ensialkuun oletin, että koska kirjassa on natseja, se on ihan samanlainen kuin muutkin aiheesta ja aiheen ympäriltä kirjoitetut kirjat, muttei Kirjavaras ihan niin yksioikoinen ollut. Lieselin elämä on paljon muutakin kuin pahoja natseja ja hyviä, viattomia juutalaisia (vaikka toki tämäkin asetelma kirjassa on). Lieselin tapa arvostaa pieniä asioita elämässä, rakkaus Hans Hubermanniin, epärehellisyys ja omantunnontuskat, painajaiset, kaikki tällaiset tekevät hänestä inhimillisen ja rakastettavan hahmon, jonka toivoo selviävän läpi kirjan. Hienon säväyksen tarjosi myös saksankielisten sanontojen, kirosanojen ja termien käyttö. Paikoin käännökset ja selitykset tuntuivat turhilta ja pakotetuilta, mutta paikoin ne taas tulivat tarpeeseen ja silloin niistä osasi olla kiitollinen. Kirjavaras ei myöskään ollut sellainen nyyhkytarina, kuin oletin sen olevan (onhan kertojana sentään kuolema), vaan paikoin se sai jopa nauramaan ääneen.

Saa nähdä, millaiseksi elokuva on tehty. Kirjassa suureen osaan nousevat Maxin piirustukset, Lieselin lukemaanopettelu, Hans Hubermannin harmonikansoitto ja tupakointi, Rudyn kullankeltaiset hiukset sekä painajaiset, jotka vaivaavat itse kutakin. Zusakin kieli on hetkittäin hyvin maalauksellista ja odotankin mielenkiinnolla, miten se on saatu siirtymään valkokankaalle, vai onko sitä edes yritetty. Lisäilen tämän perään mietteet elokuvasta jahka sen näen.

13.4.

Nyt on sitten myös elokuva nähty. Kuten sanoin jo tuossa aiemmin kirjoittamassani tekstissä, kirjaa ja elokuvaa ei tulisi koskaan verrata toisiinsa, sillä elokuva häviää joka kerta, armotta. Niin kävi nytkin, lähinnä siksi, että elokuvasta oli pätkitty isot osat sellaista asiaa, joka teki kirjasta sen kokemuksen mitä se oli. Elokuva ikään kuin kiiruhti eteen päin, piittaamatta juuri siitä, mitä tippui tienvarteen.

Toki elokuvassa oli puolensakin! Musiikki oli edelleen kaunista ja muistutti hyvin mieleen nekin kirjan kohdat, jotka oli leikattu pois. Lisäksi pidin pommisuojakohtauksista, sillä elokuvateatterin tiivis tunnelma, kovat, penkkejä tärisyttävät äänet ja pimeys tekivät niistä paljon intensiivisempiä kuin miksi ne osasin itse kuvitella. En ole mikään elokuvakriitikko, enkä ymmärrä elokuvan teknisistä hienouksista juurikaan, mutta odotin kyllä enemmän. Zusakin runollisemmat kohdat eivät kääntyneet valkokankaalle laisinkaan.

Henkilöhahmot tosin olivat onnistuneet. Kuvittelin Rosa Hubermannin isokokoisemmaksi ja Maxin jotenkin... erilaiseksi, Adrien Brodymäisemmäksi. Hans Hubermannin näyttelijävalinta vähintäänkin yllätti, ja oli todella hankalaa sopeutua Barbossaan uudessa, inhimillisemmässä roolissa. Hansin sotahistoria oli jätetty tyystin pois, samoin jotkut hauskemmista tapahtumista ja sivuhahmoista. Eikä se pormestarin rouvakaan ollut laisinkaan säälittävä.

Mieheni, joka oli mukanani elokuvaa katsomassa, piti siitä suuresti. Hän ei ole lukenut kirjaa eikä siis tiedä, mistä jäi paitsi. Elokuva tuntui lättänältä, hätäisesti tehdyltä, väkinäiseltä. Lieselin näyttelijä oli loistava, samoin Rudyn. Kuoleman ääni oli karismaattinen, karhea, ja pidin sen sävykkyydestä. Mutta oli todella hankala olla vertaamatta elokuvaa kirjaan ja se epäilemättä myös pilasi leffanautinnon. Muistelisin kokeneeni jotakin samanlaista katsellessani Sherlock-elokuvia, joskaan Sherlockit eivät kirjoina olekaan yhtä vivahteikkaita ja tunnerikkaita kuin Kirjavaras.