Kuvitus: Dave McKean |
Otava
2009
ISBN 978-951-1-23720-4
303 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Näin varmaankin suunnilleen vuosi sitten erästä ystävääni, joka oli asunut aikakausia Skotlannissa ja Espanjassa, ja hän tyrkkäsi tämän kirjan käteeni. Aloitin sen, mutta jostain syystä se jäi vain nököttämään hyllyyni ja tuijottamaan minua perinjuurin syyttävästi. Sitten törmäsin Lauran tekemään lukumaratoniin, ja mikäs muu listalla killuikaan, ellei juurikin tämä. Joten päätin lukea sen.
Neil Gaiman on yksi suosikkikirjailijoistani kautta aikojen, ja odotukset hänen kirjojensa suhteen ovat aina äärettömän korkealla. Niinpä nytkin. Hautausmaan poika kertoo Ei-Kukaan Owensista, Eikusta, jonka perhe murhataan mitä julmimmalla tavalla Eikun ollessa vasta taapero. Hänen onnistuu kuitenkin vauvan onnella paeta hautuumaalle, joka koituukin sitten hänen pelastuksekseen. Eikulle myönnetään kunniakuolleen arvo, ja hän saa jäädä hautausmaan väen suojelukseen kunnes kasvaa isoksi.
Kirjassa seurataan Eikun kasvua vauvasta pojaksi ja teiniksi, hänen seikkailujaan tässä maailmassa ja kaikissa rinnakkaisissa, hänen suhteitaan hautausmaan asukkaisiin ja aivan erityisesti holhoojaansa Silasiin, joka on kaikesta päättäen vampyyri, vaikkei sitä kirjassa missään vaiheessa sanotakaan. Mukana on myös guuleja ja ihmissusia, sekä druidien ajoilta perua oleva otus, joka vartoo herraansa. Taruolentoja tässä satumaisessa kirjassa siis piisaa ja jatkuvasti taustalla häälyy jokamiesten tuoma uhan ja vaaran tuntu, sillä heidän on saatava Eikku hengiltä, maksoi mitä maksoi.
Täytyy tunnustaa, että kun Eikku ensimmäisen kerran törmää guuleihin ja joutuu guuliportista läpi, minut valtasi lievä epätoivo. Ei taas eeppistä sankarimatkaa halki vaarallisten seutujen ja tien päässä odottavaa aivan yhtä eeppistä aarretta, jonka avulla Eikusta tulisi helposti vaikka maailman hallitsija, mutta josta Eikku sitten luopuu rakkauden tähden, koska molempiahan ei voi saada. Olin äärimmäisen helpottunut, kun guuliporttitapaus olikin vain yksi monista tapauksista kirjassa, eikä se levinnyt reisille, niin sanotusti.
Kaiken kaikkiaan Hautausmaan poika on helppolukuinen ja mielenkiinto pysyy yllä, sillä yksikään Eikun seikkailuista ei kestä luvattoman kauaa tai hallitse kaikkea. Kirjan episodimaisuus tekee siitä joutuisan lukea ja Eikun kehittyvät kummittelutaidot ovat hauskaa seurattavaa. Ja sitten on toki tuo Silas, ah niin karismaattinen Silas.
Loistava kirja! Nappasin tämän mukaani kirjastosta houkuttavan kannen ansiosta (olin kyllä etsimässä lukemista villasukkalapsille, mutta kivahan se on löytää lanu-osastolta jotain itselleenkin, muutakin kuin niitä vanhoja tuttuja eli Viisikoita). Tarina veti kuin häkä ja ärsytti kun en voinut ahmaista tätä yhteen menoon, tämä olisi siis soveltunut täydellisesti lukumaratonkirjaksi. Pidin hautausmaasta, Eikusta, kuolleista ja erityisesti salaperäisestä Silasista. Juoni kiemurteli mukavasti eikä tosiaan ollut ihan sellainen perinteitä (kliseitä) noudattava. Aion tutustua Gaimaniin kirjailijana paremmin, tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani teos (ainakin muistini mukaan).
VastaaPoista